Kaa­mok­sen rajalla

Polaariyö on jo aivan lähellä.

Olemme hieman Sodankylän kirkonkylän eteläpuolella. Kun kaamoksen viitta on kokonaan laskeutunut pohjoisen pallonpuoliskon ylle, sen helma hipaisee hangen pintaa näillä main.

Tuo hetki on talvipäivänseisaus. Tänä vuonna se koittaa lauantaina 21. joulukuuta kello 11.19. Silloin pohjoisen päivä on lyhyimmillään ja pimeys laajimmillaan.

Kellonaika on tarkka, mutta pimeän reuna hämärä. Kaamoksen raja on noin leveyspiirillä 67,3 astetta, mutta valopa ei siitä perusta, vaan piirtää värinsä ja varjonsa molemmin puolin lavealla pensselillä.

Kaamoksen rajaa ei etsivä hevin löydä, sillä siihen vaikuttaa moni asia. Kyse on maapallon asennosta, mutta myös siitä, miten valoa aistitaan. Onko kaamos sittenkin ennen kaikkea katsojan silmässä?

Sodankylän geofysiikan observatorion apulaisjohtajaa Jyrki Mannista kysymys hymyilyttää.

– No on se sitäkin.

Periaatteessa kaamoksen raja on napapiiri. Sen pohjoispuolella auringon keskipiste pysyttelee vähintään yhden vuorokauden horisontin alapuolella.

Mitä pohjoisempaan mennään, sitä alemmas aurinko painuu – ja sitä enemmän on pimeitä päiviä.

Kesällä kaikki on päinvastoin. Napapiirin pohjoispuolella on päiviä, jolloin auringon keskipiste ei laske horisontin alapuolelle.

Sata kilometriä napapiiristä

Käytännössä kaamoksen ja yöttömän yöt rajat ovat noin sadan kilometrin päässä napapiiristä – toinen pohjoisessa ja toinen etelässä.

Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin auringosta jää vielä puolikas näkyviin, vaikka sen keskipiste painuisi horisonttiin. Toisekseen valo taipuu ilmakehässä noin auringon halkaisijan verran.

– Jos Kanariansaarilla näkee, että auringon alareuna koskettaa horisonttia, todellisuudessa aurinko on jo kokonaan horisontin alla, Manninen vertaa.

– Ja siitä samasta syystä Kemistä ei tarvitse ajella Rovaniemelle katsomaan yöttömän yön aurinkoa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Valon kannalta aurinkokunnan palaset ovat loksahdelleet paikoilleen Lapin eduksi.

Maapallo kiertää aurinkoa soikealla radalla siten, että toisessa päässä vauhti on nopeampi kuin toisessa. Kulku on nopeinta meikäläisten talven aikana. Siksi pohjoisessa pimeä vuosipuolisko on useita päiviä lyhyempi kuin kesän valoisa aika.

– Ja eteläisellä pallonpuoliskolla on päinvastainen tilanne. Siellä yötön yö on lyhyempi ja kaamos pidempi kuin pohjoisessa, Manninen selittää.

Kaiken edellä mainitun lisäksi napapiiri liikkuu. Se on kuitenkin niin hidasta, ettei tieto ole tämän jutun kannalta järin olennainen.

Manninen kertoo kuulleensa, että eräs Nelostien varren yrittäjä oli pyytänyt observatorion edesmennyttä tähtitieteilijää Johannes Kultimaa (1945–2014) laskemaan, milloin napapiiri on hänen yrityksensä kohdalla.

– Hän suunnitteli turisteille kylttiä, että pysähdy tässä, koska napapiirikin pysähtyy sinä ja sinä vuonna.

Odotusaika olisi ollut tuhansia vuosia, eikä kylttiä tiettävästi koskaan tullut.

Työ, jossa valo on turhaa

Manniselle kaamos olisi ihanteellinen työympäristö. Sitä ei kuitenkaan ole tarjolla, sillä työpaikka eli Tähtelä observatorioineen on liian etelässä.

Kaamoksen raja kulkee muutaman kilometrin pohjoisempana Sodankylän lentokentän ja kirkonkylän välissä. Kylällä on joulun alla kaamos, mutta lentokentällä ei. Pimeän helma on jossain niiden välillä, noin kilometrin matkalla.

Vaikka Tähtelässä päivä välissä pilkahtaakin, pimeyttä on riittämiin.

– Kun valoisa aika on lyhyt, pimeä revontulien kuvausaika on pitkä, Manninen sanoo.

Observatoriossa pimeys on olosuhde, ei tutkimuskohde. Työn puolesta revontulitutkija ei oikeastaan tarvitsisi päivänvaloa lainkaan.

– Se on periaatteessa turha. Mutta onhan se henkisen elämän kannalta aika tärkeä. Jos jututat jotakuta, joka on työkseen Huippuvuorilla, niin kyllä se jatkuva pimeys on aika rankkaa, Manninen sanoo.

Tähtelässä vierailee paljon ulkomaalaisia tutkijoita, usein etelämpää tulleita. Heillekään pimeys ei ole erityinen juttu. Sitä vastoin keskiyön aurinko tuottaa suuriakin vaikeuksia. Samoin pakkanen.

– Useimmat ovat tottuneet siihen, että suunnilleen puolet vuorokaudesta on pimeää. Se, että täällä on sitä vähän enemmän, ei ole ongelma. Mutta ylenpalttinen valoisuus on vaikeampaa, Manninen sanoo.

Viidestä päivästä viiteenkymmeneen

Sodankylän lisäksi kaamoksen rajoilla ovat muun muassa Kolari, Kittilän Alakylä ja Savukoski – kaikki kolme tosin himpun verran sen eteläpuolella.

Raja ei ole yhden päivän ilmiö. Kun Tähtelässä tai lentokentällä pimeitä päiviä ei ole yhtään, Sodankylän kirkonkylässä niitä on 4–5 vuodessa. Tänä vuonna kaamos alkoi, kun auringon yläreuna laski horisontin taakse 18. joulukuuta. Seuraavan kerran se nousee jouluaattona kello 12.05.

Pohjoiseen mentäessä pimeys syvenee huimaa vauhtia. Suomen pohjoisreunalla Tenojokilaaksossa kaamos kestää yli 50 päivää.

– Utsjoella on joskus sanottu, että pitää sytyttää valo, jotta näkisi paremmin, mistä päin aurinko voisi paistaa, Utsjoen Ursan eli paikallisen tähtitieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Juhani Harjunharja sanoo.

Pohjoisessakaan kaamos ei ole tasainen. Valo voi heijastua ruskona tunturinrinteeseen ja ylhäältä voi jopa nähdä auringon.

– Ja jos on paljon revontulia, kaamoksen pimeys katoaa. Revontulet laimentavat sen, Harjunharja sanoo.

Täyttä pimeyttä Suomen maaperällä ei nähdä. Pohjoisimmassa kylässä Nuorgamissa valo näyttäytyy joka päivä vähintään sen verran, että aamuhämärä vaihtuu iltahämäräksi.

Tähtitieteilijälle pimeys on yhtä otollista kuin revontulitutkijallekin. Ja kun maapallo on kallellaan pois päin auringosta, avautuvat paremmat näkymät vastakkaiseen suuntaan eli pohjoiseen.

– Silloin saattaa näkyä muutama planeettakin, kuten vaikkapa Jupiter, Harjunharja sanoo.

Kaamoksen väistymisen aikaan eteläisellä taivaalla voi pilkahtaa lisää planeettoja.

– Etelälounaassa pitäisi näkyä noin tunti auringonlaskun jälkeen kirkas Venus ja perin himmeästi myös jättiläisplaneetta Saturnus.

Pimeyden ohella kaamos on hämärää. Päivän ja yön välille on määritelty kolme erilaista vyöhykettä, joilla on varsin runolliset nimet.

Ensin koittaa civil twilight eli porvarillinen hämärä. Se on hiipuvaa tai koittavaa päivänvaloa, jolloin esimerkiksi käsityöläiset ovat nähneet vielä tehdä töitään. Silloin auringon keskipiste on 0–6 astetta horisontin alapuolella.

Muutamaa astetta pimeämpi on nautical twilight eli merenkulkijan hämärä, ja lopuksi koittaa astronomical twilight eli tähtitieteilijän hämärä.

Pimeys koittaa, kun auringon keskipiste on vähintään 18 astetta horisontin alapuolella. Ja kun se ei sieltä enää seuraavana päivänä nouse on koittanut polaariyö.

Se tieteellisestä selityksestä. Arkielämässä asia koetaan toisin.

Jyrki Manninen ei Lapissa juuri kaamosta näe, koska lumen ansiosta näkee paljon muuta. Hänen mielestään Etelä-Suomi kärsii kaamoksesta enemmän kuin Lappi, vaikka sitä ei etelässä olekaan.

– Lumi heijastaa kaiken valon, myös tähtitaivaalta ja revontulista. Oikeampi kaamos on silloin, kun on täysin pimeää eikä pysty edes sormiaan näkemään, jos käden ojentaa, Manninen kuvailee.

Myös Juhani Harjunharjan mielestä kaamos on enemmänkin kokemus. Tieteellisessä mielessä on parempi puhua polaariyöstä.

– Kaamoksen käsitteen tieteellistäminen on hankalaa, koska ihmiset kokevat kaamoksen silloinkin, kun aurinko on vielä näkyvillä matalalla horisontissa. Se on sellainen tunnelmajuttu, Harjunharja sanoo.