Tänään on hyvä aamu pyytää nahkiaisia.
Jouko Rantamaula tietää sen muun muassa tästä: viime päivinä on tuullut kaakosta. Etelätuuli ja myrskyinen sää saavat joen pohjassa viihtyvät otukset liikkeelle.
Lisäksi Isohaaran voimalaitoksen alapuolella vellovassa aallokossa keinuu parikymmentä isokoskeloa. Ne eivät olisi täällä, jollei paikalla olisi nahkiaisia.
Joen pauhun ylitse kantaa metallinen kirskunta. Ääni tulee kammesta, jota pyörittämällä Antti Kunnari saa metalliverkosta tehdyn merran nousemaan alhaalta joesta.
Verkon sisällä on saalista. Mustia käärmeitä muistuttavat eläimet luikertelevat toistensa päällä lähes metrin korkuisena kasana.
Kun Kunnari tuo ylöshinatun merran alle saavin, lierot näyttävät hyppivän sinne itse.
– Ehkä ne tietävät, minne pääsevät, Kunnari naurahtaa.
Luikertelijat eivät päädy pataan, vaan ne kuljetetaan peräkärryyn nostetussa lasikuitualtaassa Kemijoen yläjuoksulle.
Tarkoitus on auttaa ne samoille seuduille, joille ne nousivat omin avuin ennen Isohaaran voimalaitoksen rakentamista.
Vastaavia ylisiirtoja tehdään Suomessa myös lohille. Nahkiaisia siirretään Pohjois-Suomessa Kemijoen lisäksi Ii- ja Oulujoessa. Iijoessa nahkiaisten lisääntymistä on tuettu myös toukkaistutuksilla.
Keminmaan nahkiaisenpyytäjillä on Isohaaran voimalaitospadon alla yhteensä 17 mertaa. Niillä he pyytävät nahkiaisia elokuun puolivälistä aina lokakuun loppuun asti.
Kausi alkaa elokuussa. Ennen sitä eläin on rauhoitettu. Mertojen kokeminen loppuu viimeistään ensimmäisiin pakkasiin.
Pohjolan Voimalla ja Kemijoki Oy:llä on 100 000 nahkiaisen vuosittainen ylisiirtovelvoite, jonka toteutumista valvoo Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (ELY). Ylisiirtoja on tehty 1970-luvulta asti.
Nahkiaisenpyytäjillä on voimalayhtiöiden kanssa sopimus, jonka mukaan yhtiöt maksavat pyytäjille kiinteän summan korvaukseksi siirroista.
Saaviin kipattuja, liukkaita nahkiaisia ei lasketa yksitellen, vaan määrät ovat arvioita. Kilon lasketaan tarkoittavan 21 yksilöä, eli yksi nahkiainen painaa noin 50 grammaa.
Nahkiaiset liikkuvat öisin. Siksi olemme Isohaaralla kokemassa mertoja aamuseitsemältä.
Parhaina saalisvuosina merrat täyttyivät niin nopeasti, että ne käytiin tyhjentämässä ensimmäisen kerran jo yöllä. Nopeimmillaan merta oli täynnä nahkiaisia 20 minuuttia tyhjentämisen jälkeen.
Keminmaan nahkiaisenpyytäjillä on tallessa saalistilastot vuodesta 1949 lähtien – eli siitä asti, kun Isohaaran voimalaitos rakennettiin.
Ennätys on vuodelta 1971. Silloin nahkiaisia pyydettiin kauden aikana 463 030 kappaletta.
– Niitä olisi tullut enemmänkin, mutta ei ollut enää paikkaa, johon laittaa ne, Rantamaula sanoo.
Tuohon aikaan Kemijokisuulta myytiin nahkiaisia eri puolille Suomea. Keminmaan nahkiaisenpyytäjillä oli muun muassa kaksi tukkuostajaa Porissa.
Nahkiaisenpyytäjien ja voimalaitosyhtiöiden sopimukseen kuuluu, että pyytäjät saavat käyttää 100 000 yksilön yli menevän osan kaupallisiin tarkoituksiin.
Vielä 2000-luvun alussa saalismäärät hipoivat 300 000 yksilöä.
Sen jälkeen ne alkoivat laskea.
Enää edes ylisiirtovelvoitetta ei saada täytettyä. Viime vuonna lähes puolet siirtovelvoitteesta hoidettiin tuomalla nahkiaisia Iijoelta.
Nahkiainen kuuluu ympyräsuisten lahkoon. Sen alkumuotoja on elänyt maailman merissä jo yli 500 miljoonaa vuotta sitten.
Monissa lähteissä nahkiainen niputetaan kalojen joukkoon. Luonnonvarakeskuksen tutkijan Riku Rinnevallin mukaan se ei ole kala, koska sillä ei ole leukaluuta.
Nahkiaisella ei ole myöskään eviä eikä kiduskansia, vaan seitsemän paria kidusaukkoja, jotka sijaitsevat silmien takana. Sen selkäranka on pehmeää rustoa.
Eläintä tavataan Euroopassa alueella, joka ulottuu Etelä-Norjasta ja Itämereltä Italiaan. Suomessa niitä esiintyy Itämerellä ja mereen laskevissa joissa.
Sukukypsät nahkiaiset nousevat jokiin jo syksyllä, vaikka niiden kutu tapahtuu vasta seuraavan vuoden touko-kesäkuussa.
Joessa vietettävän talven aikana nahkiaiset eivät syö mitään: niiden suoli surkastuu ennen jokeen nousua. Kutemisen jälkeen ne kuolevat.
Nahkiaisen mäti kehittyy joen pohjassa kahden tai kolmen viikon ajan.
Sitten alkaa vuosia kestävä toukkavaihe. Sen aikana poikaset kaivautuvat joen pohjaan ja suodattavat siellä itselleen ravintoa samaan tapaan kuin simpukat.
4–7-vuotiaina toukat käyvät läpi muodonmuutoksen, jossa niiden elintoiminnot muuttuvat.
Tuloksena on täysikasvuinen, nyt jo nahkiaiselta näyttävä eläin, joka jatkaa matkaansa mereen seuraavan kevättulvan aikana.
Nahkiaiset pääsevät kulkemaan turbiinien läpi. Siksi paluu mereen onnistuu voimalaitoksista huolimatta.
Ilmeisesti useimmat yksilöt viettävät meressä noin 1,5 vuotta ennen palaamistaan jokeen.
Suomessa on myös järvinahkiaisia, jotka eivät vaella mereen. Niitä tavataan muun muassa Saimaassa ja Päijänteellä, ja pieninä määrinä Lapin järvissä.
Nahkiaisten merivaiheesta tiedetään vain vähän. Ylöspäin vaeltavista lohista on löydetty jonkin verran ympyränmuotoisia jälkiä, joiden oletetaan olevan nahkiaisten tekemiä.
Havaintoja on myös siitä, että nahkiaiset saattavat syödä meren pohjasta raatoja ja pieniä selkärangattomia.
Nahkiaisen ruoka on mössömäistä veri- ja lihakudosta. Se vaikeuttaa tutkimista, sanoo Riku Rinnevalli.
– Nahkiaisen vatsasta löytyvästä ravinnosta on hyvin vaikea sanoa, mistä se on peräisin.
Isohaaran voimalaitoksen alapuolella on alkanut sataa.
Jouko Rantamaula nostaa saavista kolme puolikiloista matikkaa ja heittää ne kala kerrallaan takaisin jokeen.
Mertoihin eksyy usein myös pikkusalakoita, tänään yksi rapukin.
Rantamaula ottaa yhden nahkiaisista käteensä ja koittaa saada sen tarttumaan kämmeneensä. Yleensä eläin nappaa hanakasti kiinni ihosta, mutta tätä yksilöä kämmen ei kiinnosta.
Nahkiaisen suuna toimii pyöreä reikä, jossa näkyy rivi teräviä, pikkuruisia hampaita.
Syödessään se käyttää suutaan imukuppina. Se tarttuu sillä saaliiseensa ja alkaa jäytää hampaillaan sen ihoa ja lihaksia.
Nahkiaisen imujälkiä on tavattu muun muassa kilohaileista, muikuista, kuoreista ja silakoista.
Toiseksi viimeisen merran kohdalla Isohaaran pyytäjiä odottaa yllätys: metallilaatikko on ääriään myöten täynnä nahkiaisia. Puntarin mukaan niitä on kaikkiaan 56 kiloa.
Merta on paikallaan ensimmäistä kautta. Sen tehokkuutta selittää voimakas virta.
– Nahkiaisten pyytäminen vaatii houkutusvirran. Tyvenessä vedessä ne eivät ui mertaan, Rantamaula sanoo.
Rantamaula ja Kunnari nostavat loputkin nahkiaissäkit peräkärryyn. Matka ylävirralle voi alkaa.
Syypää nahkiaisten vähenemiseen on todennäköisesti ihminen.
Jokien patoamisen vuoksi ympyräsuiset eivät pääse nousemaan entisille kutualueilleen.
Lisäksi patoaltaiden veden korkeuden vaihtelu aiheuttaa niille haasteita.
Nahkiaisten toukat oleilevat yleensä matalassa rantavedessä. Kun joen pinta laskee, poikaset saattavat jäädä kuiville ja kuolla.
Myös sopivien poikastuotantorantojen määrä on vähentynyt, kun ihmiset ovat ruopanneet rantoja esimerkiksi tukkien kuljettamisen helpottamiseksi.
Nahkiaisten kannan koosta ei ole tietoa. Saaliiksi niitä saadaan Suomessa noin miljoona yksilöä vuosittain. Vielä 1970-luvulla luku oli kolme miljoonaa.
– Nahkiaisten pyyntikeinot ovat kehittyneet. Eli laskussa ei ole kyse ainakaan siitä, että niitä ei olisi enää saalistettu, Riku Rinnevalli sanoo.
Kalastuksen väheneminen on alkanut näkyä vasta viime vuosina. Vanhat nahkiaisenpyytäjät ovat jääneet eläkkeelle, eikä uusia ole tullut tilalle.
Ylisiirtojen onnistumista on tutkittu Rinnevallin tietojen mukaan kattavasti vain Iijoella. Sielläkin selvitykset ovat peräisin 1980-luvulta. Niiden mukaan ylisiirtojen tulokset olivat hyviä.
Joissa olisi hyvä tehdä toukkien paikallistamiskokeita, sanoo Rinnevalli. Niiden perusteella nähtäisiin, kuinka paljon ylisiirretyt aikuiset ovat tuottaneet uusia poikasia.
Erityisen tärkeää olisi silti selvittää, paljonko aikuiset ovat onnistuneet tuottamaan sellaisia poikasia, jotka pystyvät vaeltamaan Itämereen.
Nahkiaiset eivät ole kotijokiuskollisia. Ne eivät siis välttämättä palaa kutemaan samaan jokeen, josta ne ovat lähteneet.
Siksi esimerkiksi kudulle nousevien yksilöiden määrä ei kerro koko totuutta ylisiirtojen onnistumisesta.
1970-luvun lopulla tehdyssä selvityksessä todettiin, että Kemijoen oma poikastuotanto oli ylisiirroista huolimatta vähäistä. Silti sinne vaelsi vuosittain runsaasti sukukypsiä nahkiaisia.
Rinnevalli toivoo, että ylisiirtojen lisäksi nahkiaisten luontaista elinkiertoa pyrittäisiin tukemaan.
Se voisi tarkoittaa nahkiaisten sivusiirtoja pieniin jokiin, joita ei ole padottu. Siellä poikaset saisivat elää ilman veden sääntelyyn liittyviä ongelmia ja matkata mereen ilman, että tiellä on voimalaitoksia.
Toinen vaihtoehto olisi rakentaa kalateitä, jotka sopivat myös nahkiaisille. Ympyräsuiset eivät pääse nousemaan lohille suunniteltuja portaita, koska ne ovat huonompia uimareita.
– Ylisiirrot ja toukkaistutukset vaativat ihmisiltä jatkuvaa työtä. Olisi kaikkien etujen mukaista, että nahkiaisten luontainen elinkierto elpyisi.
Peräkärryä vetävä Nissan kaartaa Liedakkalan uimarannalle.
Jouko Rantamaula nostaa lasikuitualtaasta nahkiaisilla täytetyn verkkosäkin. Hän kantaa sen laiturin päähän, avaa säkin suun ja kippaa luikertelevat eläimet veteen.
Hetkeä myöhemmin nahkiaiset ovat kadonneet.
Siirtäjien työ on tehty. Nyt he voivat vain toivoa, että veteen vapautetut selviävät talvesta ja löytävät keväällä sopivia kutupaikkoja.
Jos niin käy, Kemijoen pohjassa kasvaa pian nahkiaisten uusi sukupolvi.
"Myytävänä lämpimiä nahkiaisia."
Ruskean mökin ikkunassa roikkuva kyltti on peitetty, mutta tekstin erottaa silti.
Keminmaan nahkiaisenpyytäjillä on ollut toimitila tällä samalla tontilla jo kauan. Nykyinen mökki valmistui vuonna 1982.
Vielä 1980-luvulla nahkiaisia saatiin runsaasti, ja alkuvuosina rakennus oli kovalla käytöllä. Parhaimmillaan keminmaalaisten herkkua paistettiin mökillä myyntiin viitenä päivänä viikossa.
Viime vuosina paistopäivä on järjestetty kerran kaudessa. Sekin onnistuu vain siksi, että oikeus paistopäivään on kirjattu nahkiaisenpyytäjien ja voimalaitosyhtiöiden väliseen sopimukseen.
Jouko Rantamaula korostaa, että paistopäivien perinne on monille paikallisille tärkeä.
– Niillä on todella iso imagovaikutus.
Päivistä ilmoitetaan lappusella, joka teipataan mökin ikkunaan.
Muuta ei tarvita. Esimerkiksi viime syksynä lapulla kerrottiin torstaina, että myynti alkaa perjantaina aamuseitsemältä.
Ensimmäiset autot olivat mökin pihassa puoli seitsemältä. Reilut sata kiloa nahkiaisia myytiin loppuun neljässä tunnissa.
Rantamaula naureskelee, että oikeastaan paistopäivästä ei tarvitsisi ilmoittaa ollenkaan.
– Savut lähtevät piipusta niin kuin paavin valinnassa, ja tuoksu leviää kylälle.
Kuin todisteeksi Rantamaulan sanoille mökin pihaan kaartaa valkoinen pakettiauto.
Kuskin paikalla istuva Erkki Helenius avaa sivuikkunan ja esittää toiveikkaan kysymyksen:
– Joko täältä tänään saa nahkiaisia?
Helenius tarkistaa joka päivä, onko syysherkkua tarjolla.
Viime vuonna häntä onnisti. Tänä vuonna paistopäivä on haastatteluhetkellä vasta edessä päin.
Heleniuksen isänisä tutustutti hänet nahkiaisiin jo lapsena.
– Toiset sanovat, että nahkiaisenhimo on sairaus. Jokin siinä maussa on sellaista, että niitä on pakko saada.
Rajakin menee silti jossain: edellisviikolla Iissä olisi ollut tarjolla ympyräsuisia 3,5 euron kappalehintaan. Se tarkoittaa reilun 70 euron kilohintaa.
– Ne jäivät minulta hakematta.
Nahkiaista kalastavat ruuaksi lähinnä kotitarvekalastajat.
Tornionjoen Kukkolankoskella sitä pyydetään pitkulamaisilla, puisilla listemerroilla.
Kukin kalastaja rakentaa koskelle oman padon, jota vasten merrat tuetaan. Nahkiaisia pyydetään henkilökohtaisella pyyntioikeudella.
Aikoinaan myös muun muassa Maulassa kyläläiset rakensivat syksyisin Kemijoelle patoja nahkiaisten narraamiseen, tietää Keminmaan nahkiaisenpyytäjien toiminnanjohtaja Erkki Vittaniemi. Saalista tuli paljon, jopa 500 kiloa yhdessä yössä.
Taivalkosken yläpuolelle nahkiaiset nousivat ennen patojakin vain harvoin. Siksi nahkiaiskulttuuri ei ylety esimerkiksi Tervolaan.
Nahkiaisissa on paljon rasvaa, eikä niillä ole ruotoja tai suomuja.
Koska niiden suoli surkastuu ennen jokeen palaamista, niitä ei tarvitse suolistaa.
Eläinten valmistus ruuaksi aloitetaan laittamalla ne kokonaisina suolakylpyyn.
Niitä sekoitetaan satunnaisesti vuorokauden ajan, jotta veri saadaan irtoamaan. Sen jälkeen ne pestään huolellisesti.
Lopuksi nahkiaiset yleensä hiillostetaan tai savustetaan. Jos niitä ei halua syödä heti, ne voi säilöä etikkaliemeen ja nauttia vähitellen talven aikana.
Keminmaan nahkiaisenpyytäjien mökissä on kaksi isoa uunia, jotka lämmitetään paistopäivinä metrin mittaisilla haloilla.
Lierot levitetään jättikokoisen halsterin päälle. Uunissa valmistuu kerralla reilut 50 nahkiaista.
Paistaminen on tarkkaa puuhaa: nahkiaisen on oltava läpikypsä, mutta se ei saa palaa.
Täydellisen lopputuloksen saavuttamiseksi nahkiaisenpaistajilla on erilaisia tekniikoita.
Rantamaulan mukaan usein nahkiaiset nostetaan uunista hieman etuajassa. Sen jälkeen ne saavat jatkaa kypsymistä pinossa kankaan alla noin kymmenen minuutin ajan.
Nahkiaisen maku jakaa voimakkaasti mielipiteitä – toiset rakastavat sitä, toiset inhoavat.
Rantamaula kuvailee makua voimakkaaksi, sellaiseksi, jota on vaikea verrata mihinkään.
– Kun niitä saa lämpiminä, parempaa ei voi suuhunsa laittaa.
Nahkiainen
Sen alkumuotoja on elänyt maailman merissä jo yli 500 miljoonaa vuotta sitten.
Nahkiainen ei ole kala. Se kuuluu ympyräsuisiin, leuattomien selkärankaisten yläluokkaan.
Jokeen palaava, sukukypsä nahkiainen on noin 30 sentin pituinen ja painaa 40–60 grammaa.
Elinkaari
1. Nahkiaisen elinkaari on erilainen kuin kalojen. Mätivaiheen jälkeen se viettää 4–7 vuotta joen pohjalietteeseen kaivautuneena.
2. Toukat kuoriutuvat noin 12 päivää kudun jälkeen. Ne ovat aluksi neljän millimetrin mittaisia ja liikkumattomia. Nahkiaisen toukkaa kutsutaan kansankielellä likomadoksi. Toukalla ei ole silmiä, ja sen suu on hevosenkengän muotoinen.
3. Aikuiseksi kasvettuaan nahkiainen vaeltaa mereen, jossa se elää tyypillisesti 1,5 vuotta. Sen jälkeen se palaa jokeen kutemaan.
4. Nahkiainen ei ole kotijokiuskollinen, vaan se voi valita kutujokensa esimerkiksi sopivien virtausolosuhteiden tai veden laadun perusteella. Kutunousua ohjaa myös nahkiaisen toukkien erittämä feronomi. Nahkiaisen nousuun vaikuttaa myös sää. Nousu on parhaimmillaan pimeinä myrskyöinä. Täydenkuun aikana nousu hiljenee.
5. Joessa nahkiaiset talvehtivat virtapaikoissa, kivien suojassa. Kutu tapahtuu keväällä virtapaikkojen sorapohjissa. Nahkiainen kutee elämänsä aikana vain kerran. Se kuolee pian kudun jälkeen, samaan tapaan kuin useimmat lohikalat.
Voimalaitokset
Voimalaitosrakentaminen, perkaukset ja pengerrykset ovat heikentäneet nahkiaiskantoja.
Vuorokausisäännöstely vaikeuttaa nahkiaistoukkien eloa myös voimalaitosten alapuolella. Veden laadun heikkeneminen saattaa tuhota usean vuoden poikastuotannon.
Pyynti
Nahkiaista pyydettiin aiemmin katajasta tai pajusta valmistetuilla merroilla. Viime vuosikymmeninä on alettu käyttää muovitettua metalliverkkoa.
Nahkiaisrysien käyttö yleistyi 1970-luvulta alkaen. Nykyään rysillä saadaan noin 80 prosenttia Suomen nahkiaissaaliista. Rysät ovat niin tehokkaita, että joissakin joissa niiden käyttö on kielletty.
Uhanalaisluokituksessa nahkiainen on luokiteltu silmälläpidettäväksi. Eläin on rauhoitettu huhtikuun 1. päivän ja elokuun 15. päivän välisenä aikana.