Joen val­jas­ta­mi­ses­ta on seu­ran­nut su­ku­pol­vien trauma – Oman perheen ko­ke­muk­set Vant­taus­kos­kel­ta ovat Outi Auttin ja Kaisa Ke­rät­tä­ren tut­ki­mus­työn kim­mok­kei­na

– Olin menossa innokkaana kertomaan tapahtuneesta, kun näin miten isä veti kepit irti ja heitti ne vihan vallassa törmän kylkeen. Tultuaan viimein sisään hän vain alkoi syödä, ja kun isä tullessaan yleensä huomasi meidät lapset, ymmärsin tilanteen olevan nyt erilainen.

Vanttauskosken voimalaitoksen rakentaminen vuosina 1967–72 oli osa mittavaa Kemijoen valjastamista vesivoimatuotantoon.

– Tapahtuneen voi sanoa vaikuttaneen perheessämme jopa uranvalintoihin: sisarusparvessa on biologi, sosiologi ja vesirakentamisen insinööri, Kerätär toteaa.

Hän itse on biologina ollut mukana esimerkiksi rakennettujen vesistöjen tilaa selvittävissä tutkimuksissa.

Tällä hetkellä Autti työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikössä.

Kerättären nuorempi sisar, kulttuurisen sosiologian dosentti Outi Autti tutki ympäristösosiologian tohtoriväitöksessään (2013) Kemijoen vesirakentamisen vaikutuksia alueen ihmisten elämään.

Kerätär ja Autti ovat nyt mukana brittiläisen Wellcome Trust -säätiön rahoittamassa kaksivuotisessa kansainvälisessä tutkimusryhmässä Land body ecologies, joka tutkii solastalgiaa.

Ympäristöfilosofi Glenn Albrechtin muotoilema termi tarkoittaa niitä surun ja menetyksen tunteita, joita ympäristön muuttuminen meissä synnyttää.

Tutkimusryhmä pyrkii siis selvittämään, miten oman ympäristön rakentaminen ja tuhoutuminen vaikuttavat asukkaiden sosiaaliseen ja psyykkiseen hyvinvointiin.

Pohjois-Suomen kenttäaseman kohteena ovat Kemi- ja Iijokien valjastamisen aiheuttamat traumat ja ne hakevat kosketuspintaa niin Keniasta, Ugandasta kuin Intiasta.

Autti tunnustaa epäilleensä alussa tutkimuksen mahdollisuuksia.

– Tutustuttuani muiden kenttäasemien tilanteisiin ymmärsin, miten ihmisen ja luonnon suhteen muuttuminen ja mielen järkkyminen on yhtä, niin perusinhimillistä.

Yhteistä kaikille kohteille on myös sijainnin syrjäisyys.

Autti vastaa hankkeen Pohjois-Suomi-tutkimuksen tieteellisestä puolesta, Kerättären keinona on taide.

– Pyrin tämän kahden vuoden aikana palauttamaan ihmiselle koettua takaisin ja voimistamaan heitä kulttuurin kautta.

Kerättären omat välineet ovat pitkälti kirjallisia. Sen lisäksi hän haluaa tuoda esille pohjoissuomalaisia taiteilijoita, jotka ovat käsitelleet solastalgiaa teoksissaan.

– Katselen kirjoituksissani sieltä 1960-luvulta. Muistan sen rakentamattoman ajan, ja pienenä liikkuvaisena kakarana olin mukana metsissä ja joella.

Hän kertoo raapivansa muistoista kokoon muun muassa kuvauksia lapsuuden kahdeksasta vuodenajasta, jotta kansainvälinen tiimi saisi käsityksen pohjoisen luontoon tiukasti liittyneestä elämäntavasta.

– Kuivaliha-aika, pilkkikalastus, metson soidin, hauen kutu, hillastus ja muu marjastus, metsästys, porohommat ja luppo, Kerätär luettelee.

Vanttauskosken voimalaitoksen rakentamisen jälkeen syntynyt Autti toteaa fokuksensa olevan tässä päivässä.

– Minun tutkimustyöni, kohta kymmenen vuotta sitten, lähti sen selvittämisestä, mitä ihmisille tapahtuu ympäristön muuttuessa, Autti selittää.

– Pohdin sitä edelleen, sillä ne vaikutukset ovat jatkuneet seuraaviin sukupolviin.

Taakkasiirtymän haastattelututkimuksessa on mukana paljolti niiden perheiden toisen ja kolmannen polven edustajia, joissa trauman jatkuminen oli jo aiemmin havaittavissa.

Mielenkiintoista olisi pohtia esimerkiksi sitä, miten trauma monien kohdalla ikään kuin toistui: Lapin sodan evakot olivat palanneet palaneen kodin raunioille.

– Näitä kahta kokemusta onkin verrattu, Autti huomauttaa.

– On sanottu: "Joen valjastaminen oli kuin olisi tullut uudelleen se sota".

Autti toteaa kokemuksilla olevan myös eronsa.

– On todennäköisesti ollut helpompi rakentaa koti ja elinkeino uudestaan, kun ympärillä on ollut tuttu luonto.

Hetken päästä sekin meni, Autti huomauttaa.

– Oli todella koskettavaa kuulla, miten elämää oli pitänyt jatkaa ympäristössä, joka päivittäin muistutti tapahtuneesta.

Auttin mukaan ihmisen ympäristösuhdetta ei ole mielletty tärkeäksi, vaikka paikkoihin liittyy tunteita ja ne tunteet määrittelevät tekojamme.

Paikkatunne taas, joka muotoutuu näkymistä, tuoksuista ja äänistä, luo meille identiteetin.

Paikkatunne on myös kollektiivinen asia: jaamme tiettyjen paikkojen symbolisen merkityksen ja se yhdistää meitä eri sukupolvissa.

– Mettäänhän sitä on aina menty, Kerätär mainitsee esimerkin.

Sisarukset huomauttavat tutkimuskohteensa olevan yleisemmänkin kiinnostuksen kohteena. Rovaniemellä tehdään Karvalakkioopperaa, eikä Vapaa Kemijoki -liikehdintäkään ole vain paikallinen ilmiö.

– On helpompi tulla ison asian äärelle lohen kautta, Kerätär arvelee.

– Vaelluskalan takaisin saaminen on ensimmäinen askel. Ja samalla symboli, Autti kommentoi.

– Sosiaalisessa mediassa käydään todella vilkasta keskustelua.

Myöskin Land body ecologies - tutkimushanke pyrkii viestimään sosiaalisen median keinoin.

Näin tavoitetaan etenkin nuorempia, jotka eivät ole eläneet ympäristössä ennen muutosta tai joille ei ole jäänyt ajasta muistoja. Sosiaalisen median kanavien jatkoksi saadaan kevään korvalla aloittava podcast.

Instagram-sivulla esitellään hankkeen osapuolia. Pohjois-Suomi esittäytyy Kerättärien perhekuvalla: neljä lasta seisoo Vanttauskosken voimalaitoksen sillalla. Kaisa on vakava, vuosia nuorempi Outi innoissaan kuvan ottamisesta.

– Olen siinä kuin joku pikkuaikuinen, Kerätär kommentoi, kun sanon lukevani hänen olemuksestaan sitä koettua, jota nyt tutkitaan.

– Se oli vaikenemisen aikaa, mutta ymmärsin oman perheen kautta: niin iso muutos tapahtui meidän pihassa. Omassa pihassa.

Ja jos vaietaankin, lapsi osaa aistia tunneilmapiiriä, hän tähdentää.

– Me ollaan siinä kuvassa kuin ne paikalliset asukkaat lapsen asemassa, Outi Autti arvioi.

– Katsotaan tapahtumaa, vaan ei ole mahdollisuuksia toimia.

– Voimattomina, Kaisa Kerätär toteaa.