Rak­kaut­ta en­si­tär­pis­tä

Ensikohtaaminen oli silkka vahinko.

Ari Savikko oli juuri Pudasjärvelle muuttanut 12-vuotias koululainen, kun hän viskoi kuparinväristä lippauistintaan kunnan keskustan läpi virtaavaan Iijokeen ahventen toivossa.

Yhtäkkiä siiman päässä tempoi kala, jonka poika oli nähnyt vain kirjoissa.

Solakka muoto. Lohikalojen rasvaevä. Juovikas kylki, jonka sävy vaihteli hopeanharmaasta rusehtavaan.

Varmin tuntomerkki oli kalan selässä: värikäs ja kookas, purjetta muistuttava evä.

Se oli harjus – pyytäjänsä ensimmäinen.

Samalla se oli alku yhteiselle matkalle, joka on jatkunut jo 50 vuotta.

Inarilainen Ari Savikko, 62, on työskennellyt kalojen parissa enemmän kuin puolet elämästään.

Tittelit ovat vaihtuneet, työnkuva ei juurikaan.

Savikko on nähnyt aitiopaikalta kalantutkimuksen ja -viljelyn koko ketjun; koekalastuksista laboratoriotöihin ja emokalapyynneistä kalojen ja mädin istuttamiseen.

Nyt hän työskentelee asiantuntijana. Palkanmaksaja on ollut sama jo 35 vuotta, vain nimi on muuttunut: Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskuksesta (RKTL) Luonnonvarakeskukseen (Luke).

Työpöydällä ovat käyneet pohjoisen kaikki isommat lohikalat – paitsi yksi.

Jos unohdetaan äärimmäisen uhanalaisen meriharjuksen pelastusoperaatiot Perämerellä, harjus ei ole ollut koskaan Savikon työtä.

– Sekin on vaikuttanut suhteeseemme. Asioista tahtoo tulla rakkaampia, kun niitä voi lähestyä vapaaehtoisesti eikä pakolla, hän sanoo.

Harjus on ollut Savikon suosikki ensimmäisestä tärpistä lähtien. Sen perässä hän on kulkenut sadoille kalareissuille.

Syksyllä ilmestyneessä kirjassaan Harjus perhokalastajan silmin – matka saalista syvemmälle hän kertoo, mitä tietää ja ajattelee harjuksesta.

Ensimmäisen purje-evänsä Ari Savikko narrasi vieheellä, joka on tuttu kaikille vähänkään enemmän virveliä käsitelleille.

Ranskalainen lippauistin Mepps Aglia, koko 1, kuparilipalla ja punaisin pilkuin.

Pian hänestä tuli perhokalastaja.

Savikon mielestä harjuksen perhokalastus nojaa kahteen seikkaan: tarkkailuun ja sopeutumiseen.

Hän muistuttaa harjuksen olevan perhokalastajalle kiitollinen kohde sen vuoksi, että kala hakee hyönteisravintoa niin pinnasta, pohjasta kuin siltä väliltä.

Onnistuakseen on havainnoitava veden virtausta, hyönteisten liikkeitä, säätilaa ja harjuksen käyttäytymistä.

– Kalastaja ei voi muuttaa olosuhteita, mutta voi lukea niitä ja sopeutua niihin.

– Kun harjus sitten tärppää, se ei ole vain tekninen onnistuminen vaan hetkellinen yhteys jokeen. Kalastaja ja ympäristö ovat kohdanneet.

Rakkaimpia ovat reissut Käsivarren erämaahan.

Joka kesä Savikko viettää heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa jossain Rommaenon maisemissa, "teltassa asuen ja kurahousut jalassa".

Suurharjuksen tavoittaa varmimmin juuri Käsivarresta. Savikollekin niitä on suotu useita – viime kesänäkin kaksi lähes 1,8-kiloista.

Suurharjuksiin on tarvittu paikallistuntemusta ja silmää lukea jokea, mutta kaikista eniten kärsivällisyyttä.

– Jos suuri näyttäytyy jossain, sitten pitää vain odottaa. Joskus kaksikin päivää. Ennen pitkää se iskee.

– Harjus on hyvin paikallinen kala, joka ei ui kauas. Sen vuoksi se on myös haavoittuva: liikapyynti iskee helposti loven paikalliseen populaatioon.

Ennätyskalat eivät ole olleet hänelle enää vuosiin syy lähteä erämaahan.

Kirjassaan Savikko pohdiskelee vaikuttavasti sitä, miten oma suhtautuminen kalastukseen on muuttunut.

– Ennen ensimmäistäkään heittoa saatan istua tunnin rannalla seuraten veden virtausta, hyönteisiä sen pinnalla ja maisemaa, joka asettuu uomiinsa. Hiljaisuus rauhoittaa, jo pelkkä oleminen.

– Tärkeintä ei ole enää se, mitä saa, vaan se, mitä kokee.

Tornionjokilaaksossakin ratsastellut ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné antoi harjukselle 1700-luvulla sen ensimmäisen latinankielisen nimen: Salmo thymallus.

Nimen jälkimmäinen osa viittaa ajuruohoihin, joista tutuin on timjami.

Savikko tietää hyvin, että tarkkanenäinen voi aistia vastapyydetystä harjuksesta timjamin tuoksun.

– Mutta se katoaa tosi nopeasti, jo ensimmäisen tunnin aikana.

Harjuksen kanssa on oltava nopea muutenkin.

Savikko ei tiedä toista kalaa, joka pilaantuisi yhtä herkästi. Pakastamistakin harjus sietää huonosti.

Savikon mielestä tämä on voinut johtaa siihen, että joissakin Lapin vahvoissa harjusvesissä – esimerkiksi Tenolla ja Inarilla – osa paikallisista katsoo harjusta vinoon.

– Monissa Euroopan maissa sen arvostus on korkeammalla kuin meillä.

Kaupallisessa kalastuksessa harjuksella ei ole sijaa. Sitä ei näe kauppojen kalatiskeillä eikä pakastealtaissa, ei liioin ruokalistoilla.

Siksi Ari Savikollakin on tapana mainostaa harjuksia kokatessaan: tällaista herkkua ei saa edes hienoimmista ravintoloista!