Is­tu­tuk­sia vai jotain muuta?

"Inarijärvi on monessa mielessä harvinaisuus.

Se on ainoa järvemme, jossa on monilajista ja pitkäjänteistä kalaston ja kalastuksen seurantaa. Inarilla on maan ainoat elinvoimaiset järvitaimenkannat, jotka kestävät kalastusta. Taimenen rinnalla ovat nieriät sekä pohjasiika ja riikasiika, jotka kaikki lisääntyvät luontaisesti hyvin ja antavat saalista.

Inarijärvellä herää pieni toivo, että ihmisen ja luonnon yhteiselo voi sittenkin olla mahdollista.

Luonnossa kanta vaihtelee aina. Inarilla tilanne on siinä mielessä onnellinen, että pitkällä aikavälillä luontainen lisääntyminen on ollut vakaata.

Kutualueet ovat säilyneet paljolti luonnontilaisina. Taimenellakin on yhä riittävästi jokia, joissa lisääntyminen onnistuu. Ympäristöt ovat myös kyllin erilaisia, jotta kala pääsee turvaan luontaisilta uhilta, kuten helteiltä. Myös syksyiset pyyntirajoitukset ovat auttaneet.

Kalastajien saamista taimenista suurin osa on peräisin istutuksista. Parinkymmenen tonnin vuotuista taimensaalista ei pystyisikään ottamaan luonnonkannasta – ei ainakaan niin, että kalastus säilyisi kestävänä.

Taimenen istuttaminen on siis tarpeellista, mutta määriä pitää punnita koko ajan. Velvoiteseurannassa on noussut esiin, että istuttamalla vähemmän saataisiin parempaa tuottoa.

Kyse on lähinnä ravintokilpailusta. Inarilla on vahva petokalakanta, eikä ole varmaa, riittääkö kaikille muikkua, joka on ollut alamaissa. Muikku on Inarin korkeudella äärirajoillaan, ja nyt sen mätiä ja poikasia verottaa ahven, joka on runsastunut näkyvästi.

Rautusaaliista suurin osa on ollut jo pitkään villiä, mikä kertoo toimivasta poikastuotannosta. Niin vankka kanta ei ole, etteikö sitäkin pitäisi suojella. Kutupaikat järvellä olisi jatkossakin rauhoitettava syksyiseltä kalastukselta.

Istutuksissa pitäisi panostaa vielä enemmän luonnonmukaisuuteen ja toiminnan joustavuuteen. Jos luonnontuotanto on runsas, voitaisiin istuttaa vähemmän. Istutusten pitäisi aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa luontaiselle lisääntymiselle ja luontaisille kannoille.

Keskeistä on pyrkiä siihen, että istutetut kalat päätyvät kalastettaviksi. Jos niin ei käy, istutuksista kannattaa luopua kokonaan. Säännöstelyhaittoja voi kompensoida muutenkin kuin istuttamalla.

Ilmaston ja samalla vesien lämpeneminen on tosiasia, joka näkyy Inarillakin.

Pohjoisen suurjärven tutkimuspotentiaali on jo sinällään valtava. Nyt sen merkitys vain kasvaa, kun elinympäristössä tapahtuu muutoksia, joihin lajien pitää sopeutua.

Ahvenen ja hauen avulla voi selvittää, miksi toiset lajit menestyvät ja toiset eivät. Inarijärven omalaatuisen kalaston näkökulmasta kaikkein tärkeintä olisi tutkia, mitä siian eri muodoille käy olosuhteiden muuttuessa. Sopeutuvatko ne ja miten? Jos eivät, mitä siitä seuraa järven kalastolle ja kalastukselle?

Myös kalastuskulttuuri on muutoksessa. Inarissakin kotitarvekalastajat ovat vähenemään päin, ja vapaa-ajan kalastus nousee. Miten velvoitehoidon pitäisi reagoida siihen? Pienentää istutuksia, jotta punalihaisen kasvu paranisi ja vapakalastajat hyötyisivät? Nämä ovat keskusteltavia asioita.

Minulla ei ole pitkää suhdetta Inarijärveen eikä sen kalastukseen. Siksi on tärkeää tehdä yhteistyötä paikallisten kanssa ja ymmärtää eri näkökulmia. Ja samalla oppia kokeneemmilta, jotka tuntevat järveä paremmin."

"Säännöstelyn vaikutuksia Inarijärven kalakantoihin tutkittiin jo 1960-luvulla. Silloin päädyttiin siihen, mikä pätee yhä: säännöstely heikentää pohjaeläinten ja planktonin tuotantoa, josta kaikki kalat ovat riippuvaisia poikasina ja jotkut lajit koko elämänsä.

Saaliiden pienentyessä tuli pakottava tarve tehdä asialle jotain. Niin alettiin istuttaa kalaa, kuten korkein hallinto-oikeuskin oli määrännyt velvoitepäätöksessään vuonna 1975.

Sitä varten rakennettiin viljelykoneisto, joka osasi ja osaa hommansa. Istutuksista tuli vähitellen itseisarvo. Se ei ollut kenenkään vika, enemmänkin ajan henki. Ajateltiin, että kun se hoidetaan, kaikki on hyvin.

Eihän luonto niin toimi. Jos ruokapöytä on köyhtynyt, ongelma ei korjaannu sillä, että tulee lisää syöjiä.

Kun inarilainen puhuu kalasta, hän puhuu siiasta.

1980-luvulla Inarin siialla tehtiin laajan mittakaavan kenttäkoe, jota kukaan ei ollut etukäteen suunnitellut.

Ensin kalatalousvelvoitteen rästejä kurottiin kiinni istuttamalla siikaa miljoonatolkulla. Sen seurauksena verkkosiian keskikoko putosi puoleen muutamassa vuodessa. Siiasta tuli pientä, huonokuntoista ja loisittunutta.

Sitten otettiin käyttöön uusi pyyntimuoto eli isorysät. Alkoi hillitön poistopyynti. Siikaa lähti hurjasti, ja kasvu parani saman tien.

Tutkija Kalervo Salojärvi dokumentoi tämän kaiken väitöskirjaansa 1990-luvun alussa. Hän osoitti vedenpitävästi, miten kannan tiheys vaikuttaa kalan kasvunopeuteen ja kuntoon.

Tämä perusperiaate tuntuu unohtuvan aina välillä. Siikaistutuksista käydään säännöllisesti huutokauppaa, jossa osa uskoo saaliin paranevan, jos istutetaan paljon.

Tutkimusten mukaan vain toistakymmentä prosenttia Inarin vuotuisesta siikasaaliista on istutettua.

Istukkaat ovat pohjasiikaa, joka lisääntyy luontaisesti hyvin Ivalojoessa ja vähän muuallakin. Riikasiika on kokonaisuudessaan puhdasta luonnontuottoa järvestä.

Voisiko siikaistutukset lopettaa kokonaan? Mahdollisesti. Itse ajattelen, että jos siikaa ei istutettaisi, parantunut kasvu korvaisi saaliista sen reilun kymmenyksen, jonka istutukset nyt tuottavat.

Inarin velvoitetta pitäisi ajatella uudelta kantilta. Jos siikaistutukset eivät tuo kummoista lisää, toisiko esimerkiksi kalatalousmaksu? Sen käytössä olisi mielikuvitus rajana.

Varhain edesmennyt Kalervo Salojärvi kannusti väitöksessään tutkimaan eri kalalajien vuorovaikutussuhteita Inarilla. Aihe on hyvin ajankohtainen juuri nyt, kun ahven ja hauki ovat runsastuneet lämpenemisen myötä.

Samaan aikaan Luonnonvarakeskuksen Inarin laitoksella ei ole yhtään kokopäiväistä kalatutkijaa. Parhaimmillaan heitä oli kolme.

Luke saa Inarin kalatalousvelvoitteen tarkkailuun budjettirahoituksen. Sen pitäisi panostaa koko maassa – ei vain Inarilla – enemmän sisävesien kalatalouden tutkimukseen ja jättää pikkupurojen syynääminen yliopistoväelle.

Inarilla on korvaamaton merkitys paikallisten elämään ja toimeentuloon. Se on tuhansien kalastusmatkailijoiden kohde ja yksi elinkeinokalastuksen keskittymistä Suomen sisävesillä. Ei tarvitse ollenkaan vedota saamelaiskulttuuriin eikä eksotiikkaan, jos sanoo, että on häpeällistä pitää tällaista järveä tutkimuksellisesti heitteillä."

"Olen kalastanut Inarijärvellä niin kauan kuin muistan. Poikasena olin isälle soutajana. Silloin päätin, että jos alan isona tähän hommaan, ensimmäiseksi katkon kaikki airot.

Aina, kun kalantulo on jostain syystä heikentynyt, siitä on syytetty säännöstelyä. Se on semmoinen perinne.

Onhan sillä vaikutuksensa, tietenkin. Järveen kutevien mäti voi jäädä kuiville, kun vedenpinta laskee talvella. Humpaaminen loppuisi, jos Paatsjoen niskaan rakennettaisiin pato. Jos minulta kysytään, niin sellaisen saisi tehdä vaikka heti.

Kyllä Inari tällaisenakin elättää kalastajan, kun vaan muistaa työntyä tarpeeksi monena päivänä järvelle.

Siika on meille ammattilaisille se rahakala. Siksi sen istutukset ovat tärkeitä.

Itse pyydän sitä kesällä isorysillä ja sulan veden aikaan myös verkoilla. Rysät ovat samoilla paikoilla Pohjois-Inarilla kuin enollani aikanaan. Rysäkausi on vaan lyhentynyt entisestään, muutamaan viikkoon. Sitten vesi tahtoo lämmetä niin paljon, ettei siika ui enää rysään.

Pikkusiikaa menee neljä kiloon. Sen kokoisesta ei kalastaja saa paljon muuta kuin lämmintä kättä. Suuremmalla pääsee jo palkoille, ja siksi yritän pitää vähän harvempia verkkoja.

Hauki ja ahven ovat runsastuneet kovasti. Viime syksynä, ennen järven jäätymistä, heitin Mahlattinuoraan pitkät verkkojadat. Yhden yön saalis oli 102 kiloa haukea. Sen hinta on onneton, muutama euro verollisena, ja verkkoa kokiessa pitää olla puukko hampaissa koko ajan. Jos jokaista alkaa irrottaa sievästi, yö ehtii tulla.

Olen viimeinen, joka pyytää muikkua kaupallisessa mielessä. Vedän nuottaa talvella kerran viikossa. Enemmänkin voisi, mutta on eri asia, riittääkö ostajia. Pitäisi olla isompi markkina. Siihen en rupea, että alan kilon pusseissa tyrkyttää muikkua paikallisille.

Taimenet syödään itse. Siihen ei kannata satsata myyntimielessä, eikä rautuun. Niitä on liian vähän.

Jos jotain saisin muuttaa, niin harmaanieriän ottaisin Inarille heti takaisin.

Muistan, miten helposti sitä tuli huippuaikoina 1980-luvulla. Kerran lapoin harmaanieriöitä  verkosta 80 litran saaviin, joka oli veneessä selän takana. Ihmettelin vähän, miten kalat eivät osuneet sinne, mutta saavi olikin jo täynnä.

Harmaanieriän istutukset lopetettiin 2012. Se oli murheen päivä! Harmaanieriästä sai taimenen hinnan. Ja se oli kaloista kaikista puhtain, ei ikinä loisen loista. Puhuivat, että se voi olla pohjoisamerikkalaisena vieraslajina ongelma, mutta en hyväksy sitä selitykseksi.

Jos harmaanieriä palautettaisiin järveen, kukaan kalastajista ei panisi hanttiin. Eivät ammattilaiset eivätkä vapamiehet."