Haave vanhemmuudesta heräsi pian sen jälkeen, kun Heidi Siira oli asettunut Kolarin Äkäslompoloon vakituisesti.
Helsingin Paloheinässä kasvaneelle Siiralle Äkäslompolo on ensimmäinen ja ainoa asuinpaikka Lapissa. Sytöt pohjoiseen muutolle vuoltiin, kun ystävä kannusti vaellusretkelle pohjoiseen.
Monipuoliseen ulkoilmaelämään tottuneelle Siiralle pohjoinen pursusi tekemistä ja mahdollisuuksia. Suunnistusta, hiihdon eri muodot, luonnonvesissä uintia.
Tunturikylään asettumista olivat edeltäneet osavuotinen asuminen Ylläksen seudulla etätöissä ja tunturiopasopinnot Ruotsin Storumanissa.
Siira oli halunnut vanhemmaksi jo pitkään. Sopivaa kumppania ei kuitenkaan löytynyt. Noin seitsemän vuotta sitten Siiran ystävä kertoi laittaneensa munasolujaan talteen.
– Luulen, että silloin törmäsin tällaiseen aiheeseen, että lapsen voisi hankkia myös itsekseen, Siira kertoo.
Siiran tytär, kolmevuotias Vilda on haastatteluhetken aikana hoidossa "Lapin mummin” luona, mutta palataan siihen hieman myöhemmin.
Moni on pitänyt Siiran päätöstä ryhtyä vanhemmaksi yksin rohkeana. Ennen päätöstä ryhtyä itselliseksi vanhemmaksi Siiran piti kuitenkin tehdä töitä sen kanssa, ettei tee lasta kenenkään muun kanssa.
– Piti surra se pois. Perheiden perustamisesta ajatellaan aika normatiivisesti, ja se väistämättä oli ohjannut omaakin ajattelua, Siira kertoo.
Kun Siira sitten teki päätöksen ryhtyä vanhemmaksi yksin, asiat etenivät suoraviivaisesti.
– Kuin olisi hypännyt junan kyytiin, hän sanoo.
Siira kertoo tarinan omasta vanhemmuudestaan, jotta joku vastaavassa tilanteessa oleva voisi löytää vaihtoehtoja helpommin. Hän toivoo, että tietoisuus perheiden monimuotoisuudesta voisi vähentää myös lapsiin kohdistuvia ennakkoluuloja.
Myös monessa kahden vanhemman perheessä voidaan ainakin ajoittain olla samankaltaisessa tilanteessa, esimerkiksi toisen vanhemman reissutöiden takia.
Yhden Vildan päiväkotikaverin vanhemman kanssa onkin sovittu lapsenhoidon vuorottelusta, jotta äidit saavat hieman omaa aikaa.
Keväästä asti Vildalla on ollut myös tukiperhe Kittilässä, jossa hän voi olla kuukaudessa yhden tai kaksi yötä. Tukiperheen mahdollistaa Kolarin kunta.
Äkäslompolon kaltaisessa kylässä lapsen voi Heidi Siiran mukaan kasvattaa liikunnalliseen elämäntapaan. Kansallispuistokin kun alkaa lähes takapihalta.
Lapsen kanssa ulkoileminen on lisännyt Siiran arvostusta luontoa ja lähiliikuntamahdollisuuksia kohtaan entisestään. Päiväkotiin lähtiessä voi kotipihalla katsella tähtiä.
Retkeily taaperoikäisen kanssa on kuitenkin ollut odotuksia rankempaa.
– Pitää miettiä kokonaan yksin, minne mennään ja miten. Kaikki pitää pakata yksin, koppa ja kärryt, Siira kertoo.
Vanhempainvapaalla Siira hiihti tyttärensä kanssa maastohiihtoreiteillä ja Vilda kulki suksellisessa hiihtokärryssä.
Lapsen kiinnostus ulkoilmatouhuihin vaihtelee päiväkohtaisesti. Yhtenä päivänä Vilda halusi lasketella. Seuraavana päivänä puolestaan häntä kiinnosti legoilla rakenteleminen sisällä.
– Laskettelua voi olla ihan sekin, että ollaan monot jalassa lumikasassa. Se ei ole ainakaan suorituskeskeistä, Siira kertoo.
Ulkoilu ei aina jää kiinni myöskään äidin jaksamisesta. Vilda on päässyt hiihtolenkille mukaan myös naapurin vetämänä.
Tunturi-Lapissa olosuhteet ovat ajoittain rajuja. Silloin Siira keksii lapselle tekemistä sisätiloissa.
Viisisenttinenkin lumihanki on taaperoikäiselle paljon, paksujen talvivaatteiden kanssa huomattavasti vaativampaa kuin aikuiselle.
– Pakkasenpuremien kanssa saa olla tarkkana.
Myös räkkäaika voi olla koetteleva. Pieni lapsi ei osaa ötököitä hätistellä ja on sitten paukamilla. Räkkäevakkoon Heidi ja Vilda Siira eivät kuitenkaan ole lähteneet.
Toki Siira kaipaa aikaa myös omaan ulkona liikkumiseensa. Hän toivoo, että saa tyttärestään joidenkin vuosien päästä retki- ja harrastuskaverin.
– Aivopesu ainakin on täysillä käynnissä, mutta saa nähdä, mihin kiinnostus taittuu.
Pienen kyläyhteisön tarjoama apu on yllättänyt Heidi Siiran. Ulkoilmaorientoituneiden ihmisten porukassa löytää helposti lastenvahdin vaikka iltarastien ajaksi.
Lapsuus Helsingin Paloheinässä muistuu toisinaan mieleen pohjoisessa tunturikylässä. Lapset voivat jättää polkupyörän lukitsematta ja juoksennella lähimetsiköissä huoletta. Harrastukset löytyvät lähikoululta. Jäätelökioskeja on yksi.
Kylän mielenmaisema tuntui Siirasta houkuttelevalta vanhemmuuden näkökulmasta. Myös käytännön asioiden järjestäminen on yksinkertaista, kun päiväkoteja ja kouluja on yksi ja kumpikin on matkan varrella työpaikalle ja kauppaan.
Toisensa tuntevat yhteisön jäsenet muodostavat myös tietynlaisen valvovan silmän. Jos joku lapsi tai nuori hölmöilee, kylä kasvattaa – tai ainakin mainitsee törttöilystä keskusteluryhmässä.
Perinteiset vanhempien tukiverkot, kuten sukulaiset, asuvat kuitenkin etelässä. Kyläläisille Siira kertoi lapsen hankkimisesta avoimesti.
– Tuntuu, että apua on tarjottu ehkä helpommin kuin sitä tarjottaisiin vaikka pariskunnalle. Tutut ja puolitutut ovat kehottaneet tuomaan vauvan hoitoon. Tarjous lämmittää aina mieltä, vaikka se ei olisi aina ihan realismia, Siira kertoo.
Lapsi on ollut helppo ottaa mukaan monenlaisiin harrastushetkiin, kuten sirkustunnille tai jumppaan.
– On olo, että täällä lapset mahtuvat hyvin mukaan elämään. Ihmisillä on enemmän aikaa ja tilaa elämässä, hän sanoo.
Hän ei tunnista sitä vanhemmuuden mallia, joka huokuu lehtiä tai sosiaalista mediaa seuraamalla. Pikkukylässä ei tunnu välittyvän painetta tiettyjen normien täyttämisestä.
Siira on myös huomannut, että lapsen omista kavereista muodostuu omanlaisensa tukiverkko. Päiväkotilapset ovat tekemisissä myös vanhempien koululaisten kanssa.
Toki vanhemmuus yksin on myös raskasta. Arjessa ei ole pieniä taukoja, ellei niitä järjestä etukäteen. Huonot unet ovat olleet kuormittavinta.
– Kaikki tilanteet pitää jaksaa, kuvioon ei kuulu hengähdystaukoja, Heidi Siira sanoo.
Toisaalta energiaa säästyy, kun asioista ei tarvitse neuvotella vaan kaiken saa päättää itse.
– Ei tarvitse huolehtia, että on kaistaa jollekin toiselle ihmiselle. Parisuhteen voinnista lapsiarjen keskellä ei tarvitse myöskään huolehtia, Siira kertoo.
Mielellään Siira toki vanhemmuuden jakaisi, jos sopiva kumppani löytyisi.
Ja se Lapin mummi. Sellainen löytyi, kun kylällä asuva Merja Hakala otti Siiraan yhteyttä, ja kysyi, olisiko lapsenhoidolle tarvetta, ja olihan sille.
– Ihan mieletöntä, Siira kuvailee.
Kaikkiaan vanhemmuus on kivempaa kuin Siira etukäteen kuvitteli. Lapsen kasvua on ollut yllättävän kiinnostava ja ilahduttava seurata. Lapsi oppii nopeasti mitä vaan.
– Tämmöisen pienen ihmisen viihdearvoakin aliarvioidaan, kun ne sekoilevat vaan kaikkea. Mutta se viihde tulee pieninä mikropalasina, että sitä hauskuutta on hirveän vaikea jakaa muille, Siira sanoo.