Kar­hu­viian kivelle

Tuo kivi pitää valloittaa.

Jos luonnossa näkee valtavan kivenjärkäleen, saattaa sitä jäädä joksikin aikaa ihmettelemään. Tämän jälkeen jatketaan yleensä matkaa.

Boulderoinnista ulkona innostunut ajattelee eri tavalla.

Raahelaiset Harri Hemmilä ja Joonas Korkiakoski kiinnostuivat boulderoinnista muutama vuosi sitten. Tänä kesänä heidän harrastuksensa sai uuden sysäyksen, kun kaksikko keksi lähteä kokeilemaan ulkoboulderointia.

Ulkoboulderoijat etsivät kiipeilykohteita usein 27 Crags -nimisestä sovelluksesta. Sen mukaan Suomessa on satoja kiipeilypaikkoja. Yksi näistä sijaitsee Siikajoen Luohualla: Karhuviian kiveä on nimitetty jopa Suomen parhaaksi yksittäiseksi boulderkiveksi.

Hemmilälle ja Korkiakoskelle Karhuviian kivi on uusi tuttavuus. Mukana ovat tarvittavat työvälineet eli maahan suojaksi laitettava boulderpädi, kiipeilykengät sekä magnesiumpussi. Sitä hierotaan käsiin ennen suoritusta, jottei ote lipsuisi.

Alkuun miehet kiertelevät kiveä ja katsovat, millaisia reittejä siinä menee. Kaksikko tietää kertoa, että Karhuviian kiven reitit on suunniteltu jo vuosia sitten.

Jokaisella reitillä on oma vaikeusaste eli greidi. Ne on numeroitu nelosesta kahdeksaan. Nelosreitti on helpoin ja kahdeksan vaikein. Lisäksi numeron perässä saattaa olla kirjain sekä plus-merkki, jotka myös kertovat vaikeusasteesta. Karhuviian kivellä reittejä on viitosesta kahdeksan beehen.

– Myös ysitason ulkoboulderointireittejä löytyy, mutta niiden määrä maailmassa on sormilla laskettavissa. Loviisasta löytyy yksi nimeltä Burden of Dreams, Hemmilä mainitsee.

Uuteen kiipeilypaikkaan tultaessa Hemmilä ja Korkiakoski aloittavat aina helpoimmasta reitistä.

Lajiin perehtymättömän silmillä katsottuna sekin näyttää hurjalta: ensin pitää nousta rypyläistä kiven pintaa pitkin noin kahdesta kolmeen metriä, ja tämän jälkeen edetä noin 45 asteen kulmassa nousevaa sileää kivenpintaa pitkin. Siinä ei näytä olevan minkäänlaisia pinnanmuotoja, mistä saisi kiinni, mutta silti sitä pitkin pitää nousta kiven päälle asti eli noin seitsemään metriin.

Ensin kaksikko katsoo puhelimesta, mistä kohti virallinen reitti menee. Tämän jälkeen he tutkailevat, mistä kohdista saisi hyvän otteen ja mihin jalat voisi asettaa.

Sen jälkeen onkin aika kiivetä.

Toinen kiipeää ja toinen "spottaa" eli varmistaa: hän siis liikuttaa boulderpädiä sitä mukaa, kun toinen kiipeää.

Tässä vaiheessa on pakko kysyä: eikö pelota yhtään?

– Kyllähän se kuumottaa. Sisällä kiipeillessä sen aina tietää, että alla on pehmeä patja. Täällä kuitenkin tiedostaa, että alla onkin kiveä. Kyllä siitä melkoinen adrenaliinipiikki tulee, kun ylös asti pääsee, Hemmilä sanoo.

Miehet ovat kuitenkin jo sen verran kokeneita kiipeilijöitä, että he tietävät, milloin omat voimat alkavat loppua. Tällöin ei kannata alkaa puristaa, koska voimat ehtyvät entisestään.

– Silloin on vain pakko luovuttaa ja pakittaa takaisin. On myös tärkeää osata tippua patjalle oikealla tavalla, Korkiakoski sanoo.

Tällä kertaa luovuttamiselle ei näytä olevan sijaa. Ensin kiven valloittaa Korkiakoski. Tämän jälkeen hän osaa neuvoa Hemmilälle, mihin tämän kannattaa astua ja mistä hänen kannattaa ottaa kiinni.

– Esimerkiksi sammalta saa varoa, koska se on todella liukasta.

Tavoitteena kaksikolla oli se, että he pääsisivät vähintään yhden reitin ylös asti ja sieltä maisemia ihailemaan.

– Pääsimme siis tavoitteeseen, Koskiakoski tuumaa.

Kaksikon mukaan kivillä ja kallioilla boulderointi tuo mukavaa lisähaastetta lajiin.

– On tämä sormille paljon kovempaa ja muutenkin vaikeampaa. Sisällä olevat reitit on suunniteltu kiivettäviksi, mutta näitä ei, Hemmilä mainitsee.

– Kyllä tässä saa hyvin voimansa käytettyä, ja hiki tulee myös. Siihen kyllä saattaa vaikuttaa ajatus siitä, että vastassa on kovaa kiveä, jos alas tippuu, Korkiakoski naurahtaa.