Harri Halosen en­sim­mäi­nen reissu oli niin ää­rim­mäi­nen, että sen jälkeen mikään ei ole tun­tu­nut enää samalta

Koronan jälkeen hän on viettänyt useita kuukausia vuodesta keikkatöissä ja matkustellen.

Puolen vuoden työkomennusta Tanskassa seurasivat paljon kauemmaksi vieneet lomareissut. Usein töitäkin pystyi paiskimaan etänä.

– Viime vuonna olin yhdeksän kuukautta pois kotoa, ja sitä edellisenä vuonna kahdeksan kuukautta.

Matkailukärpänen puraisi Halosta alkujaan vuosituhannen taitteessa. Pätkätyösopimuksilla Nokialla oli kertynyt säästöön sen verran rahaa ja lomapäiviä, että pitempi irtiotto oli mahdollinen.

Ensimmäinen reissu suuntautui Costa Ricaan Keski-Amerikkaan ja kesti kuukauden.

– Siihen aikaan maailma oli hyvin erilainen. Kännykät jo olivat, mutta jos meni sille puolen maapalloa, piti olla eri puhelimet, koska oli eri taajuusalueet, Halonen selvittää.

Costa Rica kiinnosti, koska se oli riittävän kaukana, ja samalla kertaa pääsi katsastamaan niin Karibianmeren kuin Tyynen valtamerenkin rantoja.

Ikimuistoisinta oli vaellella puolitoista viikkoa Corcovado Peninsulan kansallispuiston viidakossa. Kansallispuiston porteilla kävi ilmi, että 1970-luvulta lähtien suojellun alueen rannikot olivat myös huumeiden salakuljettajien suosiossa.

– Rangerit sanoivat, että jos näette siellä ihmisiä, yrittäkää itse pysytellä näkymättömissä, koska ihmiset ovat vaarallisimpia. Totta kai he varoittelivat myös käärmeistä, että jos käärme puree, ei voi tehdä mitään, you die, Halonen muistelee.

– Se oli sellainen äärimmäinen ensimmäinen reissu. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut ihan samalta.

Seuraavana vuonna pariskunta vietti seitsemän viikkoa Meksikossa ja Belizessä. Sittemminkin kohteet ovat olleet lähellä Päiväntasaajaa ihan jo snorklausharrastuksen takia.

– Egyptissä ei ole hirveästi muuta näkemistä kuin hiekkaa ja pyramideja, mutta Punainen meri on aivan mahtava korallien suhteen. Indonesiassakin on monta hyvää korallipaikkaa.

Halosen pariskunta ihastui vedenalaiseen maailmaan kunnolla Meksikossa matkustaessaan.

– Nyt olemme 25 vuotta matkustelleet hyvin pitkälti sellaisille seuduille, missä koralleja on vielä jäljellä. On surullista nähdä, kuinka meret lämpenevät ja korallit vaalenevat ja kuolevat, ja muovia ja saasteita tulee lisää, Halonen sanoo.

Halonen sanoo ymmärtävänsä, että pitkien lentomatkojen takia hänen oma hiilijalanjälkensä on isompi kuin useimmilla muilla.

– Onneksi lentämiseen voi lisätä lisämaksun kompensoidakseen aiheuttamiaan päästöjä ja tukea siten ilmastotyötyötä kaikenlaisilla muilla tavoilla, hän sanoo.

Halosen mukaan hän ja hänen vaimonsa ovat hyvin ekologisia muussa toiminnassaan.

– Valitsemme aina vihreitä, kestäviä ja luontoa ja eläimiä kunnioittavia vaihtoehtoja, emmekä missään nimessä osallistu matkoillakaan mihinkään, jos nämä asiat eivät ole kunnossa – niin kuin monesti eivät ole – ja yritämme tehdä heillekin sen tiettäväksi, ketkä tarjoavat epäeettisyyksiä tai -ekologisuuksia.

Yksi pelottavimmista reissukokemuksista sattui yöbussissa matkalla Sharm el-Sheikhistä Suezin kautta Kairoon.

– Bussissa oli kauhea älämölö, kun siellä huudatettiin paikallisia leffoja 1970-luvun äänentoistolla aivan täysillä. Onnistuin kuitenkin nukahtamaan siihen meteliin, Halonen kertaa.

– Sitten heräsin erilaiseen älämölöön. Kun aukaisin silmäni, joku osoitti rynnäkkökiväärillä naamaan.

Armeijan sotilaat olivat pysäyttäneet bussin jossain Siinain niemimaalla ja patistivat matkustajia ulos riviin herkeämättä huutaen.

Halonen ja hänen vaimonsa eivät ymmärtäneet, mitä tapahtui, kunnes eräs egyptiläinen matkustaja kertoi heille englanniksi, että matkatavarat oli purettava bussista, ja niille kaikille oli löydyttävä omistajat.

Seudulla oli toisinaan hyökätty ja kohdistettu pieniä pommiattentaatteja busseihin.

– Kun siellä oli yksi ylimääräinen laukku, jolle ei löytynyt omistajaa, sotilaat hermostuivat aivan kunnolla. He uhkasivat aseillaan ja huusivat, että kertokaa, kenen se on. Alkoi olla kuumat paikat, Halonen muistelee.

– Lopulta se vieressäni ollut kaveri, joka oli tulkannut tapahtumia, sanoi, että se oli hänen, ja kävi hakemassa laukun. Sitten sotilaat rauhoittuivat, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Mutta se ei varmasti ollut hänen laukkunsa. Joku oli varmaan vain unohtanut sen sinne.

Pommia kapsäkissä ei onneksi ollut.

Tiukkoja paikkoja on tullut eteen myös snorklatessa, kun nousu- ja laskuvedet ovat muuttaneet virtauksia odottamattoman nopeasti.

– Muutaman kerran yksin ollessa on tuntunut, että en pääse enää pois, vaikka on räpylät ja kaikki. Mutta ei ole auttanut kuin uida, Halonen sanoo.

– Pari kertaa on myös ollut kohtaamisia haiden kanssa. Jos tulee virtausongelma ja joutuu uimaan niin kovaa kuin pystyy, syke nousee, ja hait aistivat sen sykkeen ja ajattelevat, että siellä on heidän lounaansa. Hait aistivat myös veren. Jos kolhii itsensä koralliin, kyllä niitä alkaa kiinnostaa.