Kohta tervaa vaille val­mis­ta

Hannele Kytöä jännittää. Mitä jos toinen onkin toista kymmenen senttiä pidempi?

Puunkappaleet näyttävät jo selvästi suksilta, vaikka työ on vielä kesken.

– Riittävän lähellä, arvioi Kytö aikaansaannoksiaan.

– Loput lähtevät hiomalla pois.

Kytö on yksi viidestä osallistujasta, joiden onnistui saada paikka puusuksentekokurssilta. Viikon mittainen koulutuskeskus Brahen kurssi pamahti täyteen tunnissa, kertoo luonnonvara-alan opettaja Perttu Kemppanen, joten seuraavaa hän kaavailee ensi syksylle.

Kurssilla valmistetaan omien mittojen mukaiset sukset käyttäen sälesuksitekniikkaa.

Ensin liimataan kasaan aihio eri puulajeista koostuvista osista, joita ovat runkokappale sekä pohja- ja pintaviilut. Näin suksista saadaan kestävät, kevyet ja hyvin muodossa pysyvät. Sitten aihio veistetään haluttuun muotoon käsityökaluilla.

Terva pintaan, kenkään kuin kenkään sopivat maastokelpoiset siteet paikoilleen ja hangille!

Puusepänkoulua ei kurssille osallistujan ole tarvinnut käydä.

Puukko, saha, porakoneet, vasara ja höylät – niitä Kytö on tottunut käyttämään, mutta koneet olivat tullessa vieraampia. Tekemällä nekin on oppinut.

Kunhan työ muutaman päivän sisään valmistuu, aikoo oululainen Kytö suunnata suksineen mökkipaikkakuntansa Utajärven soille.

– Ei hirveään ryteikköön viitsi lähteä.

Liikkumisen ja aukean maiseman lisäksi hän aikoo nauttia puusuksille ominaisesta, lasikuituisiin verrattuna ihan erilaisesta äänimaailmasta. Eli millaisesta?

– Ihanaa suhinaa, Kytö sanallistaa hetken mietittyään.

– Oikeastaan kuuluu vain, kun kärki leikkaa lumen rikki.

Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

Suksia saa kaupasta. Miksi ihmeessä sellaiset pitää ryhtyä nikkaroimaan?

– Suomalainen puu on superhieno materiaali. Kaikkien pitää elämässään tehdä puusukset itse, Kytö heittää, ja opettaja Kemppanen jatkaa listaa:

– Kuksa, puukko, kirveenvarsi ja puuvene.

Sitä paitsi sopivia puusuksia ei välttämättä edes saa kaupasta. Suomalaisia valmistajia on kaksi, sotkamolainen Vilminko ja hankasalmelainen Suksitehdas Ylönen, ja Kemppanen arvelee, että tekotaito on katoamassa.

Puutyöt eivät ole nousseet samanlaiselle aallonharjalle kuin neulominen ja muut sen kaltaiset käsityöt, Kemppanen päätteli kansalaisopistojen perinteistä puutyötarjontaa tutkittuaan.

– Puusuksikursseja en löytänyt mistään Suomesta.

Vaan pitäisi hänen mielestään löytyä, vastapainoksi "hulluun kulutukseen ja temuttamiseen kyllästyneille ihmisille".

Jos varautumisen ja huoltovarmuuden tasolle mentäisiin, niin epävarmoina aikoina on hyvä osata kaikenlaisia selviytymistaitoja.

Kuten suksentekoa.

Palataan kuitenkin lumen pinnan tasolle.

Siellä, umpihangessa ja uppolumessa, puusukset ovat nimittäin vertaansa vailla oleva kulkupeli. Kaupunkiladuille näillä ei ole tarkoituskaan lähteä.

Kannuslainen Jarkko Tapola esittelee kolme metriä pitkiä ja 7,5 senttiä leveitä suksiaan. Hänen kokoiselleen hiihtäjälle sopivia umpihankisuksia ei kuulemma saa kaupasta.

Suksen runko on kevyttä ja taipuisaa haapaa, pinta alta ja päältä kovaa koivua. Koivuviilu tuo jäykkyyttä, ja pohjamateriaalina siihen saa terävät kantit.

Suksen profiili on optimoitu hiihtäjänsä mukaan. Pitkän ja terävän kärjen 40-senttinen nousevuus on sellainen, että se leikkaa hangen rikki, eikä vain auraa lunta edessään. Jalkavuutta on kolmemetrisessä suksessa kolme senttiä.

Se tuo joustavuutta. Vauhtia potkaiseva hiihtäjä suorastaan kimmahtaa eteenpäin.

Tervaaminen on taitolaji. Se jää kurssilaisille kotiläksyksi, sillä kuivuminen ottaa aikansa.

Kemppasen ohjeilla sen pitäisi sujua.

Ensimmäinen kerros on luirua litkua. Siinä on joko 40 prosenttia tervaa ja 60 prosenttia havutärpättiä, tai lisäksi pellavaöljyä, jolloin kutakin tulee kolmasosa.

Päälle vedellään raakaterva, ja toholla tai kuumailmapuhaltimella viimeistellään pinta. Kuivuessaan se on kuin lasia. Liian paksua kerrosta ei kuitenkaan kannata laittaa, sillä se lohkeilee hiihtäessä pois.

Tällä käsittelyllä sivakoi 300–400 kilometriä ennen seuraavaa huoltoa.

Eivätkö liukulumikengät kelpaa?

Jarkko Tapolalle kyllä välillä nekin, vaikka tällä kurssilla se on kuulemma lähes kirosana.

– Mutta jos on kiveä ja kantoa, niin ei se ole niillä hiihtämistä vaan kävelemistä. Jos on kanto alla, niin leveä suksi luistaa alta pois, hän havainnollistaa eroja.

Pitkissä kapineissa taas riittää ankkuripintaa. Hiihtäen menevät nekin osuudet, joissa liukulumikengät lipsuisivat. Ojan yli pääsee hujauttamalla. Jämäkkä kainuulaisen mallin mukainen matkasuksi pysyy hyvin suunnassa, vaikka kelkan jäljessä.

– Valtamerilaiva, Tapola kuvailee kulkuvälineitä.

Oikein huoltamalla puusukset pysyvät käyttökunnossa Kemppasen mukaan vuosikymmeniä. Tosin karkealla lumella hiihto ei helli pohjia, mutta esimerkiksi katkenneen kärjen voi korjata.

Ei se silti sitä tarkoita, että kurssilaiset hiihtäisivät vain näillä puusuksilla loppuelämänsä. Puutyötaitojen kasvaessa saattaa mieleen juolahtaa ajatus uusista, toisenmallisista suksista. Niihin voisi kikkailla vaikka mitä koristekuvioita.