Erkki Jämbäck ei usko, että ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­set pää­se­vät ta­kai­sin Te­no­joel­le – Ka­la­kir­jas­saan hän jakaa sa­lai­suuk­sia, joita ei yleensä kerrota

Lähes 30 vuodessa on raahelaissyntyisen, Ylivieskassa asuvan Erkki Jämbäckin reppuun kertynyt melkoinen määrä kalatarinoita sekä lohiin liittyvää tietoa, kokemusta ja kulttuurihistoriaa.

Nyt hän jakaa sitä lohestuksesta kiinnostuneille kirjassaan Tenojoen testamentti. Ja kun Jämbäck jakaa kokemuksiaan, hän tosiaan tekee niin. Kertoo muun muassa millaisia kelejä reissulla piteli, millaisia perhoja hän käytti ja miksi, ja missä paikoissa lohi oli ottava ja missä ei.

– Yleensä kalakirjoissa ei sellaisia kerrota. Ne ovat suuria salaisuuksia.

Jämbäck kertoo käsittelevänsä Tenon kalastusta sivustakatsojana, ulkopaikkakuntalaisena urheilukalastajana. Kirjallaan hän haluaa tehdä kunniaa vanhoille lohestajille, saamamiehille ja perhomestareille. Kirjan tekemiseen meni häneltä kaikkiaan 32 vuotta.

Kalastusmuisteluiden lisäksi Jämbäck kertoo mietteitään Tenon lohesta ja pohtii Tenojoen lohen ja kalastuksen tulevaisuutta. Lisäksi hän kertoo lohiperhojen historiasta sekä antaa muutaman lohireissujen huippureseptinkin.

Vaikka teos onkin omistettu Tenojoelle, liittyy Oulujoki lohenkalastuksen ja erityisesti suomalaisen urheilukalastuksen historiaan niin merkittävästi, että se on ansainnut oman osuutensa, toteaa Jämbäck.

Oulujoki oli tunnettu lohestaan jo 1500-luvulta saakka. Oulujoki mainitaan kirjallisuudessa Suomen parhaana lohijokena aina 1900-luvun alkupuolelle saakka, kunnes Merikoski padottiin 1940-luvulla.

Urheilukalastus virisi aluksi yläluokan harrastuksena 1800-luvun loppupuolella ulkomaisten lohilordien vaikutuksesta Oulujokivarressa.

Oulu oli merkittävä satama- ja kauppakaupunki. Ruukit, terva ja puukauppa toivat kaupunkiin arvovaltaisia kansainvälisiä vieraita, jotka kalastivat pääosin vavalla ja vieheillä. Perhokalastus oli suosittua ja se levisi myös suomalaisten keskuuteen.

Käsistään taitavat suomalaiset alkoivat valmistaa itse vapoja sekä vieheitä. Yksi valmistajista oli kajaanilainen Herman Renfors. Hän toi vieraita myös Oulujoelle lohen kalastukseen.

Historia tuntee maaviskaali J.G Widgrenin Oulusta. Hän oli oppinut perhonsidonnan norjalaiselta professori Friesiltä. Kajaanin Uutisten haastattelussa (26.2.1921) kajaanilainen Anna Renfors kertoi herra Widrenin opettaneen sidontaa hänelle sekä sisarelleen Marie Renforsille.

– Marie Renforsia pidetään suomalaisen perhonsidonnan alkuvoimana, mutta kyseenalaistan tämän edellä mainitun perusteella. Näin ollen myös kotimainen perhonsidonta olisi Oulusta lähtöisin.

Urheilukalastuksen yleistyessä lohijokien läheisyys oli ehdoton edellytys ja Oulun alue täytti täydellisesti nämä vaatimukset, Jämbäck kertoo.

Jokien tullessa padotuksi kalastajat alkoivat levittäytyä pohjoiseen. Sotien jälkeen tieverkosto parani ja Tenojoki saavutettiin jo kohtuudella. Sinne suunnattiin enenevässä määrin 1960-luvulta lähtien.

Tenojoella on nyt menossa neljäs peräkkäinen kesä, kun lohenkalastus on kielletty joen lohikantojen heikkouden takia. Jämbäck tietää vuosien olleen vaikeita paitsi Tenon lohestuksen ystäville myös Tenon kalastuspalveluista elantonsa saaneille yrittäjille.

Erityisesti vanhemman ikäpolven lohestajille joelle pääsy on ollut vuoden kohokohta ja lohestus elämäntapa ja merkittävä perinne.

Jämbäckin mukaan syynä luonnonlohen kantojen tuhoutumiseen ovat Norjan kassilohen kaupallinen kasvatus sekä kalateollisuuden ahneus. Suomen päättäjät eivät osaa nähdä kokonaisuutta.

Jämbäckistä järkevin ratkaisu olisi Torniojoen mallin mukainen kalastuskiintiöön perustuva lupamalli, joka antaisi kaikille tasapuolisen mahdollisuuden nauttia kalastuksesta kestävällä tavalla.

Jämbäck on kuitenkin skeptinen.

– Vapakalastuksen tulevaisuus muiden kuin saamelaisten osalta näyttää olevan mennyttä. Siksi kirjani Tenojoen testamentti sulkee erään aikakauden lopun ja on hyvinkin ajankohtainen.

Luonnonläheisyys ja -rakkaus on kulkenut Jämbäckillä suvun perintönä. Ensimmäisen metsästysreissunsa hän teki viisivuotiaana. Kun Jämbäck oli teini-ikäinen, isoisä kehotti häntä pitämään kirjaa metsästyksestä. Aivan harrastuksen alusta saakka hän ei siis siihen ehtinyt.

Niinpä kun Jämbäck innostui lohestuksesta, hän päätti kirjata kaiken ylös. Hän kertoo ajatelleensa, että haluaa muistaa vanhoja kunnioittamiaan lohestajia, ja omalta osaltaan kirjata arvostamaansa historiaa talteen.

– Kirja on suunnattu kaikille Lapin kalastuksen ystäville ja lohestuksen historiasta kiinnostuneille. Sen voi myös lukea road tripinä yhden ihmisen kokemuksista keskellä elämän pyörteitä. Tämä päivä on huomenna historiaa.

Monipuolista kansainvälistä työuraa tehneelle ja tekevälle Jämbäckille lohestus on paljon enemmän kuin kalojen narraamista. Parhaimmillaan kyse on hengellisestä kokemuksesta. Teno, Lapin taika ja lohi perhokalastuksineen ovat hänelle yhteys maailmankaikkeuteen.

– Joen ääressä kaikki muu turha maailman hälinä jää taakse ja on vain pieni ihminen osana suurta kokonaisuutta. Perhot ovat historian havinaa, johon omalla pienellä panoksellaan voi olla osana kokonaisuutta. Omalla vieheellä saatu lohi on täyttymys. Lohestus on erittäin haastava laji, jossa voit kilpailla itsesi kanssa. Tässä ei ole koskaan valmis.

Jäikö jutun alussa siteeratun kalatarinan lopputulos askarruttamaan? Näin siinä kävi.

Oli siis maanantai-ilta 6. heinäkuuta 2020 Tenojoella ja veneen airoissa vanha kalakaveri Kyösti Köpi Möttönen.

Kello 22.30 Jämbäckin perhovapa singahti luokille. Ankaran, mutta auvoisan väsytystaistelun jälkeen Jämbäck sai saaliiksi 9,3-kiloisen naaraslohen, ja vielä omatekoisella perholla. Ja yöksi muuttuva ilta oli vielä lohestajille nuori.

Tuo viimeinen Tenon-reissu oli muutenkin antoisa: viiden luvan aikana veneeseen saatiin neljä lohta ja kolme tittiä (alle kolmikiloista lohta).