Aina kun aikataulu antaa myöten, Paula Suominen lähtee kahlaamaan.
Hän menee järven rantaan, riisuu kenkänsä ja sukkansa, nostaa housujensa lahkeet polviin ja kahlaa matalassa rantavedessä pitkin järven rantoja.
Jos aikaa on, saattaa vedessä kävellessä kulua parikin tuntia.
Paula Suominen on kuvataiteilija, joka asuu Posiolla Anetjärvellä puolisonsa, taiteilija Teuvo Tuomivaaran kanssa.
Kun lähtee kahlaamaan, on tärkeää pitää ylävartalo lämpimänä, Suominen korostaa.
Jalat tottuvat veteen nopeasti ja rantavedet eivät usein ole kovin viileitä – varsinkaan kesäisin – mutta kylmä voi hiipiä huomaamatta. Kun on tarpeeksi kerroksia ja ylävartalo sekä pää lämpimänä, ei vedestä ole vilustumisen pelossa kiire pois.
Hyvä kahluupaikka on Suomisen mielestä sellainen, missä ei ole eloperäistä kasvustoa tai kovasti kiviä. Esimerkiksi leväkasvusto yhdistettynä kiviseen pohjaan on usein liukas ja vaikea kävellä.
Livojärven Kellinniemen pehmeä hiekkaranta on tarkoitukseen täydellinen. Se on Suomisen lempipaikka kahluuseen, sekä yksi hänen suosikkipaikoistaan Koillismaalla.
Eri kohdissa rantaa hiekan koostumus ja tuntuma jalkapohjassa on erilainen. Jossain se on hyvin hienojakoista ja samettisen pehmeää, toisaalla hieman suurirakeisempaa.
Välillä pohjassa on kivisempiä kohtia, mutta nekään eivät haittaa: päinvastoin, ne hierovat jalkapohjia hauskasti.
Kellinniemi jatkuu pitkänä ja kapeana Livojärvelle halkoen Suottasalmea. Aikoinaan maakappale on on yhdistynyt Suottanimeen asti, mutta veden eroosio on tehnyt tehtävänsä.
Suominen on huomannut hiekkaisen niemen kapenevan vuosi vuodelta.
– Yleensä luonnon muutokset ovat hitaita, eikä niitä näe paljain silmin. Tässä muutos kuitenkin tapahtuu nopeasti. Nytkin voi nähdä hiekan liikkuvan ja muuttavan paikkaansa aaltojen mukana, Suominen sanoo.
Tuuli on tänään kovin navakka, mutta se ei haittaa. Ylävartaloillamme on lämpimästi vaatetta, ja rannan vesi tuntuu lämpimältä jaloissa. Kun vedestä ei poistu, eivät paljaat jalatkaan kylmety.
Kellinniemi on kuin tuulenhalkoja. Suottaselän puolella aallot tyrskyävät tummina ja vaahtopäisinä, mutta toisella puolen niemeä vedenpinta on hyvin tyyni.
Sillä puolen järveä, missä vaahtopäät riehuvat, on taivaskin myrskyisän näköinen. Syvän tumman siniset pilvet kohoavat horisontista, mutta toisella puolen saamme kahlata auringon paisteessa.
Tässä hetkessä on läsnä monta luonnon ja sään olomuotoa, kaiken voi kokea kerralla – hetki on melkein surrealistinen, kuin maalaus, johon on ikuistettu kaikki.
Kahlaamisessa yhdistyy moni Suomiselle tärkeä asia. Käveleminen ja liikkuminen, elävä vesi, läsnäolo hetkessä, meditaatio, luonto ja yksin, omien ajatusten ja kehollisten tuntemusten kanssa oleminen.
– Kahlaamisessa on ihanaa se, että olen yhtä aikaa sekä aktiivinen että passiivinen, Suominen kertoo.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että keho on aktiivinen ja mieli passiivinen. Jalat liikkuvat ja kuljettavat eteenpäin, keho saa liikuntaa ja keuhkot puhdasta ilmaa.
Samaan aikaan mieli ei tee aktiivista työtä: se keskittyy kuulemaan kehoa ja tuntemaan, miltä liike, vesi, tuuli ja hiekkapohja tuntuvat kehossa. Ajatukset saavat tulla ja mennä, niihin ei tarvitse sen kummemmin keskittyä tai miettiä niiden alkuperiä tai merkityksiä.
Ajatusten voi antaa vain virrata, kuin lehdet puron pinnalla, lähinnä mielenkiinnolla niitä katsellen ja kuunnellen, mutta kuitenkin antamatta niille sen suurempaa painoarvoa.
Tämä on mindfulnessia, eli läsnäoloa juuri tässä hetkessä.
Mindfulnessia voi harjoitella kuka vain ja missä vain. Hektisen arjen ja elämän keskellä, jossa elämme usein toinen jalka huomisessa, läsnäolon harjoittaminen on tärkeää.
Tämä hetki on ainoa, mikä on varmaa.
Tietoinen läsnäolo juuri tässä ja juuri nyt on taito, jota jokaisen kannattaisi lisätä elämäänsä, edes pikkuisen.
Livojärven lempeässä vedessä kahlaten on helppo tuntea yhteys luontoon ja kaikkeen meitä ympäröivään, Suominen kertoo.
Suominen nauttii yksinolostaan. Silloin hän kertoo tekevänsä suurimman työn taiteensa eteen, itsekseen ja mielensä sisällä. Hän kutsuu sitä luovaksi joutilaisuudeksi.
– Luova joutilaisuus on minulle todella tärkeää, ja siihen minulla kuluu myös todella paljon aikaa.
– Ideat ja taideteokset syntyvät pääni sisällä. Koen ja havainnoin minua ympäröivää luontoa, ja se antaa taiteelleni paljon.
Kahlatessamme pitkin Livojärven rantoja puheenaiheet kiertelevät luonnonläheisten aiheiden ympärillä ja vaihdamme ajatuksia, jotka laineiden liplatus säärillä ja tuulen humina hiuksissa nappaavat mukanaan lentoon.
Puhumme luonnonsuojelusta, vapaista vesistä ja Pentti Linkolasta. Pohdimme, mikä tekee vedestä elementin, joka rauhoittaa ja vetää puoleensa niin montaa ihmistä.
– Jos emme usko luomiskertomukseen, niin vedestä me olemme alunperin tulleet. Kaikki elämä on syntynyt vedestä, ja vesi on kaiken elämän edellytys, Suominen sanoo.
Ehkä meihin kaikkiin on kirjattu muisto siitä, ehkä siksi vesi on niin voimakas ja puoleensavetävä elementti.
Puhumme siitä, miten vesi on tekijä, joka yhdistää kaikkea elollista. Veden näkökulmasta katsottuna kaikki elävät olennot ovat samanarvoisia.
Ennen kuin lähdimme kohti Kellinniemeä, Paula Suominen kehotti minua pukeutumaan vaatteisiin, joissa pääsen polvia myöten veteen, pukeutumaan muuten lämpimästi ja ottamaan matkaan jalkapyyhkeen.
Hän oli ehdoton siinä, että tämä kahlaaminen täytyy itse kokea, jotta voi ymmärtää sen viehätyksen – pelkkä sivusta seuraaminen ei riitä.
Vietimme vedessä lähes tunnin, ja siinä ajassa todella aloin ymmärtää Suomisen harrastuksen viehätystä. Ilman kiirettä ja yhdessä läsnäoloa harjoitellen koin niin mieleni kuin hermostonikin rauhoittuvan.