Ensin pa­lel­tui­vat kasvot ja sitten aurinko poltti – Näin suo­ma­lai­nen ret­ki­kun­ta hiihti Poh­jois­na­val­le ke­vääl­lä 1984

– Jos päivän aikana hiihdettiin kahdeksassa tunnissa kuusi kilometriä, yöllä levon aikana saatoimme loitota navalta pitemmän matkan, retkikuntaa johtanut Jussi Kauma ja valokuvaaja Reima Mustonen muistelevat reissua.

Vaikka hyytävästä matkasta on aikaa jo lähes neljä vuosikymmentä, kaikki on kirkkaana mielessä – ja jos joku arveluttaa, asian voi tarkistaa matkaa seuranneen Apu-lehden reportterin Matti Saaren kirjoittamasta kirjasta Hiihto Pohjoisnavalle.

Pohjanlahdellalaivaväylän yli

Kaikki alkoi Oulusta 1950-luvulla, kun ehkä vähän villi ja vallatonkin poikajoukko kohtasi Pohjan Veikkojen partiolippukunnan riennoissa.

– Siellä me Jussin kanssa tavattiin joskus 1957, kolkkapojissa Jousi-parvessa. Siellä missä on Pohjan Veikkoja, on aina elävää tulta, Mustonen lausuu lippukunnan tunnuksen.

Veikot olivat Mustosen mukaan valmiita kaikenlaisiin hulluuksiin. Yksi niistä oli kilpaileminen partiotaidoissa SM-tasolla ja Kauman mukaan siinä päästiin aivan huipulle, Syndikaatti-vartio oli voitokas.

Opiskeluiässä joukko kunnostautui hiihtämällä Pohjanlahden yli, Luulajasta laivaväylien yli Ouluun.

– Tuosta kilpailuvartiosta oli kolme tässä porukassa. Se oli Retkiryhmä 76, mutta hiihto oli keväällä 1977.

Kun hiihtojoukon radioyhteys välillä katkeili, Kaleva ehti uutisoida isosti, että partiolaiset olivat eksyksissä Pohjanlahden jäällä. Varusteetkin olivat huonot ja laivaväylän ylityksessä tuli tosi hoppu, ettei joukko jää yllättävän nopeaa lähestyneen laivan alle.

– Kantamukset piti kantaa yksitellen yli. Katsottiin, että juuri jäätynyt väylä kestää jo ja että me ehditään yli ennen laivaa, Kauma toteaa.

Ilta-Sanomat puolestaan löysi pikku-uutisen jäälle eksyneestä hirvilaumasta. Asialla oli Harri Ekholm, joka oli tuttu jo partiolaisten Sompio-leiriltä 1970 Kiilopään juurelta ja myöhemmin kirjoitti Inarijärveen pudonneesta ohjuksesta Lapin Kansaan.

– Ilta-Sanomat sai silloin moitteita, että kirjoittaa meistä eikä mene pelastamaan hirviä, Mustonen muistaa.

Ensimmäisenävastavirtaan hiihtänyt

Seuraavaksi tuli 1979 matka Huippuvuorille. Se oli Kauman mukaan korkean riskin reissu ja olisi oikeastaan saanut jäädä tekemättä.

Jäätiköllä oli halkeamia ja välillä piti kahlata puolireiteen ulottuvissa jäätikkövirroissa, heinäkuussa.

– Sitten päädyttiin menemään magneettiselle pohjoisnavalle.

Kauman laatimiin muistioihin ilmestyi Mustosen muistin mukaan jossain käänteessä lause, että Retkiryhmä menee maantieteelliselle pohjoisnavalle.

Magneettinavan valloitus 1981 olisi testireissu, jonne oli Resolution Baysta matkaa 250–300 kilometriä.

Tuo napa liikkuu kovaa vauhtia pohjoiseen ja esimerkiksi Dominick Arduinilla oli vuonna 2001 noin 200–300 kilometriä pidempi matka.

Pohjoisnavalle hiihtämällä Kanadan suunnasta edennyt Retkiryhmä 76 oli sarallaan ensimmäinen. Siperian suunnasta oli joku venäläinen joukko hiihtänyt aikaisemmin, joskin myötävirtaan ajelehtivan jään mukana.

– Me hiihdettiin 86. leveyspiiri kolme kertaa yli. Varmaan oli toiseenkin suuntaan työntöä ja railoja piti koko ajan kiertää, Kauma muistelee lähes kolmen kuukauden taivallusta.

Ensimmäisen kuukauden aikana oli melkein koko ajan kylmempää kuin –40 astetta, joten railot jäätyivät nopeasti. Kauman mukaan Ruotsin armeija laskee ihmisen toimintakyvyn alenevan kaksi prosenttiyksikköä per miinusaste eli napapakkasissa se olisi nolla.

– Aluksi tämä nauratti, mutta kyllä siellä kaikki menee niin kankeaksi. Voit olla puoli minuuttia paljain käsin, vaikka ei tuulisikaan ja lumen kitkakerroin on sama kuin hiekalla.

– Alkuvaiheessa kaikilta paleltui naama paitsi minulla, ja kun aurinko rupesi paistamaan, kaikilla se paloi.

Nykyään ahkion kiskominen Pohjoisnavalle olisi Kauman mukaan aivan eri pallopeli, johtuen suuresta avoveden määrästä – ilma lämpenee ja napajää sulaa.

Navalle pääsee, jos voi lentää venäläisten tukikohtaan ja steppailee siitä alle 100 kilometrin piipahduksen navalle.

– Nyt se on erilainen haaste, jäälautalta toiselle pomppimista.

Seitsemän vuoden projekti

Koko varsinaisen vuoden 1984 napamatkan, linnuntietä noin 800 ja suksimatkana reippaasti yli 1 000 kilometriä, hiihti neljä kaverusta, Kauman ja Mustosen lisäksi Risto Uosukainen ja Matti Tervaskanto.

Heikki Järvinen ja Olli-Pekka Nordlund olivat mukana osan matkaa, samoin toimittaja Saari.

– Meitä pohjanveikkoja oli napaporukassa kaikkiaan viisi, Jussi, Olli-Pekka, Tervaskannon Matti, Jämsän Jouko ja minä.

– Porukan koko vaihteli viidestä seitsemään siellä jäällä. Jämsän Jouko kävi vain lentokoneella, Mustonen muistelee.

– Sinne piti mennä jo 1983, mutta emme saaneet rahoitusta, Kauma toteaa – projekti kesti kaikkiaan seitsemän vuotta.

Miksikö navalle piti päästä? Kauma sanoo, että se oli harrastus – ainakin hänelle, Nordlundille ja Mustoselle retkeilymielessä. Samalla tuli tietoa, taitoa ja huima kehitys varusteissa.

Liekö tässä peruste sillekin, että Kauma aikanaan valittiin varustesponsorina toimineen Haltin johtokuntaan.

Kaumalle oli naparetken jälkeen tarjolla jopa ammattimaisen seikkailijan pesti, mutta pitkälle kouluttautuneen reippaan miehen palkkaaminen olisi kenties tullut kalliiksi.

Mustonen puolestaan oli valokuvaaja, erävarustekaupassa yrittäjänä ja myöhemmin eräopas Inarissa.

– Jo pelkästään se että matka onnistui, vei elämää eteenpäin meillä kaikilla, Kauma arvioi.