Lumen seasta pilkottaa kuivuneita ruohotuppoja. Ne ovat ainoa merkki siitä, että Käsivarren erämaassa on kevät.
Metsähallituksen Tuomo Ollila potkii lunta pälvien ympäriltä. Hän etsii läpimitaltaan parikymmensenttisiä sisäänmenoreikiä.
Niitä on ruohokumpareen kyljessä kymmeniä, mutta toistaiseksi kaikki ovat lumen peitossa.
Jos näkisimme lumen, ruohon ja hiekan alle, sieltä löytyisi luultavasti kymmenien metrien mittainen verkosto kapeita käytäviä. Jossain kohtaa olisi leveämpi onkalo, johon mahtuisi kerälle kasa nyrkinkokoisia poikasia.
Voit myös kuunnella jutun tästä:
Kumpare on naalin pesäpaikka. Ollilan arvion mukaan pesällä on ikää vähintään satoja vuosia. Sopivia paikkoja on tunturialueella vähän, ja siksi naalit käyttävät samoja kumpuja sukupolvesta toiseen.
Kummun pinnalla on kasvanut aikoinaan jäkälää. Sitä nyt peittävä ruoho on naalin vaikutusta: ruohoa ravitsevat satojen vuosien aikana paikalle kertyneet ruuantähteet ja ulosteet.
Varsinkin kesällä vihreä ruoholäntti erottuu avarassa maisemassa kauas.
Tuomo Ollila on saapunut Kilpisjärvelle kahdeksi viikoksi. Hänen tehtävänsä on kiertää pesäpaikkoja moottorikelkalla ja etsiä merkkejä naalista.
Ollila työskentelee Metsähallituksen luontopalveluissa luonnonsuojelun erityisasiantuntijana. Nykyään hänen työaikansa kuluu lähes kokonaan naalien parissa.
Tätä nimenomaista pesää hän kuvailee "esittelypesäksi". Se on paikka, johon median edustajat ja muut sidosryhmät tuodaan katsomaan, millaiselta naalin kotikolo näyttää.
Pesä on hyvässä kunnossa, mutta se on niin lähellä retkeilyreittiä, ettei se ole naaleille houkutteleva. Kummulla on pesitty viimeksi 1990-luvun alussa.
Sama kohtalo on tosin lähes kaikilla Suomen noin kahdellasadalla tiedossa olevalla pesäpaikalla. Viime vuosikymmeninä vain yhdessä niistä on ollut poikasia.
Sen pesän sijainti on tarkoin varjeltu salaisuus.
Naali pesi Suomessa viime vuonna ensimmäistä kertaa lähes 30 vuoteen.
On harvinaista, että maasta kadonnut pesimälaji saadaan palaamaan. Pesinnästä kertovissa lehtijutuissa hehkutettiin, että naalin paluu oli yksi vuosituhannen merkittävimmistä onnistumisista Suomen luonnonsuojelussa.
Naalin ulkonäkö lisää sen julkisuusarvoa. Pörröisten nisäkkäiden kohtalo kiinnostaa enemmän kuin vaikkapa hyönteisten tai sienien.
Tämän on kokenut myös Tuomo Ollila, joka keskittyi uransa alkuvuosina petolintujen suojeluun. Naalin hyväksi tehtyä työtä tarvitsee perustella vähemmän.
– Se johtuu siitä, että se on niin söpö.
Pörröisen koiraeläimen vaikeudet alkoivat Fennoskandian alueella jo yli sata vuotta sitten.
Vielä 1800-luvun lopussa naaleja oli alueella arvioiden mukaan vähintään viisituhatta, Suomessakin tuhat.
Sitten ihminen kiinnostui niiden turkista.
Naalin turkki on eläinkunnan lämpimimpiä. Lisäksi se on tuuhea ja tasaisen värinen, ja siitä sai kauniita asusteita.
Naali on helppo saalis, sillä se ei pelkää ihmistä. Sata vuotta sitten yhdestä naalin turkista maksettu summa vastasi työmiehen koko vuoden palkkaa.
Pörröturkkien määrä väheni nopeasti. Eläin rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940, Norjassa ja Ruotsissa jo aiemmin.
Ongelmaan herättiin kuitenkin liian myöhään. Naaleja oli jäljellä koko Fennoskandian alueella vain muutamia kymmeniä, korkeintaan sata.
Määrä pysyi suunnilleen ennallaan 1980-luvulle asti. Silloin tapahtui uusi romahdus.
Alamäki alkoi samaan aikaan, kun naalin suurin vihollinen ilmestyi pesimään tunturiin.
Kummulla näkyy käpälänjälkiä. Tuomo Ollila kumartuu katsomaan niitä.
Kevätaurinko on sulattanut painaumat tunnistamattomiksi. Niistä on mahdoton sanoa, onko ne jättänyt naali vai kettu.
Kettuja on Pohjois-Lapin tuntureilla yhä enemmän. Eläin on naalia puolta suurempi, eikä se siedä naaleja reviirillään.
Ihminen auttaa kettuja huomaamattaan. Repolaiset saavat helppoa ravintoa retkeilijöiden maastoon jättämistä makkaranpaloista, vaeltajien maahan kaatamista hernekeitoista ja pilkkijöiden jäälle hylkäämistä pikkurauduista.
Ruuista olisi hyötyä myös naalille, mutta koska se on kettua pienempi ja vähälukuisempi, se pääsee harvoin apajille.
Kettu pystyy myös elämään ihmisten lähellä. Se napsii ravinnokseen Kilpisjärven kylästä löytyvät ruuantähteet ja Valtatie 21:llä auton alle jääneet riekot ja myyrät.
Pörheän turkkinsa sisällä naali on kotikissan kokoinen. Se painaa keskimäärin 3–4 kiloa.
Kaikki pienessä eläimessä on sopeutunut kylmiin olosuhteisiin.
Sen turkki on niin lämmin, että siinä pärjäisi 70 asteen pakkasessa. Eläimen oma lämmöntuotanto alkaa vasta, kun pakkasta on 40 astetta.
Naalilla on muihin koiraeläimiin verrattuna pienet korvat ja lyhyt kuono sekä häntä. Lämmintä karvaa on myös tassujen pohjissa.
Naali on myös tottunut tulemaan toimeen vähällä ravinnolla. Se selviää viikkoja syömättä ja voi vaeltaa ruokaa etsiessään tuhansia kilometrejä.
Ketut pysyivät aiemmin poissa tuntureilta, koska siellä oli niille liian kylmä ja ravintoa oli liian vähän.
Vanha nyrkkisääntö on, että ilmasto määrittää ketun ylärajan tuntureilla, sanoo Luonnonvarakeskuksen metsäeläintieteen emeritusprofessori Heikki Henttonen. Kettu taas määrittää naalin alarajan.
Ruotsin ja Norjan puolella osa tuntureista on niin korkeita, että naali saa vielä elää niillä rauhassa punaturkkiselta serkultaan. Suomessa kettu sen sijaan pääsee jo kaikkialle.
Naali pärjää vähällä. Mutta kettujen kanssa se ei pärjää.
Naalin avuksi on valjastettu muun muassa palkkatappajia.
Metsähallitus on maksanut tunturialueille levittyvistä ketuista tapporahaa vuodesta 2003 alkaen. Vapaaehtoisille maksetaan 40 euroa per kettu.
Suomi, Ruotsi ja Norja hakevat vuosittain yhteistä EU-rahaa naalin suojeluun. Rahoja on käytetty jo kuutena talvena ketunpyytäjien palkkaamiseen alueelle.
Tänä talvena Suomessa oli yksi palkattu pyytäjä Käsivarressa ja toinen Utsjoella.
Vapaaehtoiset pyytäjät ampuvat punaturkkeja siellä, missä he sattuvat itse liikkumaan. Palkatut ketunpyytäjät taas on voitu lähettää alueille, joilla naalit liikkuvat.
Suomen tuntureilla on ammuttu tänä talvena reilut sata kettua.
Aiempina vuosina luku on vaihdellut viidenkymmenen ja viidensadan välillä.
Määrään vaikuttaa ennen kaikkea se, millainen myyrävuosi on ollut. Kun ruokaa on paljon, kettujen määrä moninkertaistuu.
Ollilan mukaan kettujen poistosta on naaleille hyötyä erityisesti silloin, kun repolaisia saadaan kiinni oikeilta alueilta.
– Ja jos onnistutaan pyytämään lisääntyviä naaraita. Se näkyy heti kettujen määrässä.
Pesintäaikana kettuja ei pyydetä. Niiden poistamisen salliva poikkeuslupa päättyy vappuun.
Yksi naalien suojelutoimista liittyy koiranruokaan.
Pohjois-Lapin tuntureille on raahattu ruokinta-automaatteja vuodesta 2015 alkaen. Ensin automaatteja oli yksi, nyt niitä on kolmisenkymmentä.
Metsähallituksen työntekijät sijoittavat ne tunnettujen pesäpaikkojen lähistölle.
Automaatit ovat pellistä tai vesivanerista rakennettuja laatikoita. Niiden sisälle on varastoitu koirannappuloita.
Herkkuapajille johtaa putki, jonka halkaisija on 15 senttiä. Putki on tarkoituksella niin kapea, että aikuinen kettu ei mahdu siitä läpi.
Ketunpentu sen sijaan mahtuu. Joskus on käynyt niinkin, että lähistöllä syntyneet ketunpennut ovat käyneet pistelemässä nappulat parempiin suihin.
Yleensä hyötyjiä ovat kuitenkin naalit.
Automaatit ovat pitkällisen tuotekehittelyn tulos, sanoo Tuomo Ollila.
Prototyypit on suunniteltu Norjassa. Hienosäätöä tehdään kaikissa kolmessa maassa: tällä hetkellä Käsivarressa kokeillaan erilaisia tapoja, joilla nappuloiden homehtuminen voitaisiin estää.
Ruokinta-automaatteihin kiinnitetään aina myös riistakamera. Se on varmin tapa saada selville, liikkuuko alueella naaleja.
Naalihavaintoja tehdään Suomessa vuosittain noin puolella ruokinta-automaateista.
Lisäruokinta auttaa naalinpoikasia selviämään elämänsä suurimmasta koitoksesta: ensimmäisestä talvesta.
Ilman ruokintaa nuorten naalien kuolleisuus on ensimmäisen elinvuoden aikana jopa 90 prosenttia.
Joskus koirannappulat saattavat auttaa eläimiä myös lisääntymään. Hyvä pesintävuosi vaatii kuitenkin vetoapua toiselta pörröiseltä tunturien asukilta, sopulilta.
Tunturisopulit ovat naalien lempiherkkua. Kun niitä on paljon, naalinaaraat voivat hyvin ja pystyvät tuottamaan poikasia. Sopulien merkitys korostuu, kun kettu työntää naalia yhä ylemmäs paljakoille, joilla on vain vähän muuta syötävää.
Sopulien rooli vaikuttaa kuitenkin olevan pelkkää vatsantäytettä suurempi. Niiden puuttuminen käytännössä estää naalien laajan pesinnän.
Luonnonvarakeskuksen Heikki Henttosella on tähän liittyen teoria, jonka alkuperäisen idean kehitti hänen kettuja Ruotsissa tutkinut kollegansa.
Henttonen epäilee, että naalit pystyvät käyttämään hyväkseen syömiensä sopulinaaraiden lisääntymishormoneja. On arvioitu, että naaliemo voisi näin jopa tuplata estrogeenimääränsä.
– Tämä on täysin mahdollista. Nisäkkäiden estrogeenit ovat hyvin samanlaisia, Henttonen sanoo.
Sopuleista saatavat hormonit voivat olla naalille lisäksi merkki siitä, että saaliskanta on nousussa, ja aika on otollinen omalle lisääntymiselle.
Riippuvuus sopuleista on naalille ongelma, sillä myös sopulit kärsivät lämpenevistä talvista.
Tunturisopuli on herkkä lumiolosuhteille. Ylä-Lapissa on yhä useammin talvisia sadejaksoja, joiden jälkeen maa jäätyy. Jäätyminen estää sopulia saamasta maasta ravintoa.
Esimerkiksi tammikuussa 2002 lämpöjakso ja sitä seurannut pakkanen romahduttivat nousussa olleen sopulikannan vain muutamassa viikossa.
Nyt edellisestä runsaasta sopulivuodesta on aikaa jo 12 vuotta.
Valtakunnanraja. Riksgrans.
Sininen kyltti seisoo Kilpisjärven kylän ja naalin esittelypesän välisessä erämaassa, keskellä joka puolelle samanlaisena levittyvää valkoista maisemaa.
Kyltti kertoo, että kelkkauran vasemmalla puolella alkaa Norja.
Suomen, Ruotsin ja Norjan naalikanta on yhteinen. Eläimet liikkuvat kolmen maan tuntureilla valtioiden rajoista välittämättä.
Viime vuosina valtiot ovat entisestään lisänneet yhteistyötä naalin suojelussa.
– Näin keväällä yhteistyö on viikoittaista, Tuomo Ollila sanoo.
Viime kesän pesimätilastoista tehtiin ensimmäinen yhteinen naaliraportti. Valmisteilla on myös kolmen valtakunnan naalinsuojeluohjelma, jossa määritellään suojelun keinot ja tavoitteet tuleviksi vuosiksi.
Yhteistyötä on luultavasti kiittäminen myös Suomen viime kesän pesinnästä.
Norjassa on tarhattu naaleja noin 20 vuoden ajan. Eläimiä on kerätty hyvinä lisääntymisvuosina eri puolilta maata.
Naalit elävät laajoissa ulkotarhoissa, ja niiden poikaset vapautetaan luontoon vajaan vuoden ikäisinä. Näin ne ovat jo selviytyneet ensimmäisestä talvestaan, ja niillä on paremmat mahdollisuudet ehtiä lisääntymisikäisiksi luonnossa.
Viime vuonna Suomen rajan tuntumassa päästettiin irti 27 nuorta naalia. Tuomo Ollila oli norjalaisten mukana vapauttamassa niitä.
Myöhemmin Käsivarressa syntyneiden poikasten toisella vanhemmalla oli korvamerkki, joka kertoi eläimen olevan lähtöisin Norjan naalitarhalta.
Tuomo Ollilan mielestä viime vuoden pesintä oli merkityksellinen: se oli uuden suomalaisen naalikannan alku.
Hän katsoo, että kyse ei ole yksittäistapauksesta, vaan pitkän, järjestelmällisen työn tuloksesta. Se antaa toivoa myös suojelutyötä tekeville.
Menestyksestä kertoo myös yleisempi kehitys. Viime vuosi rikkoi naaliennätyksiä paitsi Suomessa, myös muualla Fennoskandian alueella.
Norjassa ja Ruotsissa vahvistettiin yhteensä 163 naalinpesintää. Kolmen maan alueelta laskettiin 762 pentua.
Edellinen huippuvuosi oli 2015, jolloin naalinpesintöjä havaittiin kolmen maan alueella runsaat 120.
Vuosituhannen taitteessa naaleja arvioitiin olevan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa yhteensä 40–60 yksilöä.
Tällä hetkellä naaleja on arviolta 550, eli yli kymmenkertainen määrä.
Naaleja esiintyy pohjoisessa muuallakin: Venäjällä, Grönlannissa, Islannissa, Kanadassa ja Alaskassa.
Monin paikoin naalikanta on elinvoimainen. Grönlannissa lajia metsästetään yhä.
Naali ei siis ole vaarassa hävitä maailmasta. Ja tällä hetkellä näyttää, ettei se ehkä häviä Fennoskandiastakaan.
Jos kaikki menee hyvin, 2030-luvun puolivälissä Suomen puolella voi hyvänä sopulivuonna pesiä 15–20 naalipariskuntaa.
Vastaisuudessa tulee varmasti myös vuosia, jolloin maastamme ei löydy yhtään pesintää. Mutta Tuomo Ollila on varma, että pitkällä aikavälillä suunta on ylöspäin.
Miksi naali sitten on saatava pysymään Suomen matalilla tuntureilla? Eikö riitä, jos se elää ja voi hyvin Ruotsin ja Norjan paljakoilla?
– No tämä on se luonnonsuojelun ikuisuuskysymys, Ollila sanoo.
– Voi kysyä, miksi ei riitä, että naaleja on eläintarhassa.
Ihminen on syypää naalin ahdinkoon. Eläin väheni alun perin holtittoman metsästyksen seurauksena. Ihmisen tekosia on myös ilmastonmuutos, joka on naalin nykyisten ongelmien juurisyy.
Siksi Ollila ajattelee, että naalin säilyttäminen on "meidän eettinen ja moraalinen velvollisuutemme".
Naalilla ja muilla lajeilla on myös itseisarvo, korostaa WWF:n suomalaisen luonnon ohjelmajohtaja Petteri Tolvanen. Naali saapui Suomeen jääkauden jälkeen, paljon ennen ihmistä. Sillä on oikeus olla täällä.
Suomessa äärimmäisen uhanalainen naali on myös yksi esimerkki luontokadosta. Yhä useampi maassamme elävä laji on vaarassa hävitä.
Siitä ei ehkä seuraa välittömästi muuta kuin se, että täällä elää taas yksi laji vähemmän. Mutta on mahdotonta tietää, mitä lajien hiipumisesta seuraa pitkällä aikavälillä.
Mihin kaikkeen naali on tunturiluonnossa vaikuttanut?
Entä monestako lajista on mahdollista luopua ilman, että alueen ekosysteemi romahtaa?
Tämänvuotiset naalinpennut kasvavat parhaillaan emojensa kohduissa.
Kesällä selviää, syntyikö niistä yksikään Suomeen.
Käsivarren naalipoikueesta oli viime syksynä hengissä kolme pentua. Alkutalvesta pennut vilahtelivat riistakameroiden kuvissa.
Pentuja ei ole merkitty. Siksi Suomi-poikasia on nyt jo mahdotonta erottaa Norjassa ja Ruotsissa syntyneistä.
Selviytymismahdollisuudet ovat kuitenkin hyvät. Naaleille on ollut tarjolla koirannappuloiden lisäksi sopuleita, joita oli tänä talvena liikkeellä enemmän kuin vuosiin.
Kilpisjärven vierailun jälkeen soitan Tuomo Ollilalle. Kaikki Suomen puolen pesäpaikat on jo tarkistettu.
Tiedustelen, mitä kumpareilta löytyi. Ollila vastaa vältellen.
– Tässä vaiheessa voin sanoa vain, että toivoa on.
Metsähallituksen miehet palaavat kesällä niille pesäpaikoille, joilla näkyi tarkastuskierroksen aikana merkkejä naalista.
Ennen tarkastuskierrosta Ollila arvioi, että hänelle tämän kesän unelmatulos olisi kaksi Suomen puolella vahvistettua pesintää. Se olisi mukava läksiäislahja naalien suojelijalle, joka jää vuoden lopussa eläkkeelle.
Onko unelman toteutuminen todennäköistä?
– En sano, että se on todennäköistä. Mutta se ei ole mahdotonta.