Irti tur­has­ta hä­peäs­tä

Hävettää, kun ei jaksa.

Viisi vuotta sitten Ella Autti huomasi, ettei enää pysynyt ystäviensä mukana vapaalaskuretkillä. Hän jaksoi kiivetä ylös, mutta sitten ei ollutkaan enää voimia tulla alas.

– En ymmärtänyt, mistä se johtuu. Koin, että olen liian heikko tai minulla on huono kunto ja aloin hävetä sitä, että en jaksa. Pohdin, haluavatko kaverini minua enää reissuille mukaan, olenko vain jarru heille, Autti kertoo.

– Kun on väsynyt eikä tiedä, mistä syystä, sitä kehittää itselleen epäterveellisiä selviytymistapoja kaiken tekemiseksi ajallaan. Tein väkisin hommia, vaikka väsytti. Lähdin uupuneena reissuihin ja yritin elää, kuten ennen, vaikka selvästi jokin voinnissani oli muuttunut.

Autti tutkii häpeää Lapin yliopiston tohtoriopinnoissaan ja tietää nyt, ettei sen poteminen ole nykyaikana enää kovinkaan hyödyllistä.

Vanhalla tahdilla jatkaminen pahensi Autin oireita vuosi vuodelta.

Väsymykselle löytyi syy vasta puolitoista vuotta sitten: MS-tauti eli keskushermoston autoimmuunisairaus, joka vaikuttaa liikunta- ja toimintakykyyn.

Kun Autti vihdoin sai diagnoosin ja ymmärsi, mistä on kyse, hänen on ollut helpompi vetää omia rajojaan ja järjestää asioitaan kevyemmiksi.

– MS-tauti on pelottavampi kuin pärjäämiskulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen rikkominen, hän sanoo.

Poisoppiminen vanhoista tavoista on vaatinut aikaa. Autti on joutunut harjoittelemaan myös omien rajoitteidensa hyväksymistä.

– Olen nykyään melko hyvä sanomaan ei asioille, joita en halua tehdä. Vaikeampaa on jättää tekemättä jotain, mitä oikeasti haluaisin tehdä, mutta mihin voimat eivät riitä. Siinä joutuu vähän suremaankin.

Nössöä perusretkeilyä on turha hävetä

Sää on juuri sellainen, jota ei jaeta sykähdyttäviin sometarinoihin. On yksi aste plussaa ja sataa vettä. Vain muutama sinnikäs tykkykokkare pidättelee enää männynoksia otteessaan.

Keljusta kelistä huolimatta Ounasvaara on Ella Autin mielipaikka hänen kotikaupungissaan Rovaniemellä.

– Minulla taitaa olla vähän tylsä lemppari, Autti nauraa.

Autti valitsi Ounasvaaran huipulla sijaitsevan Tottorakan jopa hääpaikakseen muutama vuosi sitten. Hän on kotoisin Kokkolasta ja asuu nykyisin Ounasvaaran juurella aviomiehensä, lumilautailija Antti Autin ja koiransa Takun kanssa.

Voisikohan jotakuta tällaisen mielipaikan, kaupungin ylläpitämän luontopolun, paljastaminen hieman hävettää?

– Meille on muodostunut sellainen kulttuuri-ihanne, että pitäisi aina mennä hurjiin, uniikkeihin tai locals only -paikkoihin, joissa muut eivät ole vielä käyneet. Voi tulla vähän sellainen nössö olo, jos meneekin tällaiselle perusreitille, vaikka täälläkin on luontoa, jossa on tilaa tunnistaa tunteita.

Ella Autin väitöskirjan tutkimuskohteena ovat häpeää ja nöyryytystä tuottavat vuorovaikutustavat ja käytännöt työyhteisöissä.

Häpeä saa ihmisen tietoiseksi omasta itsestään, myös suhteessa toisiin.

Juttu jatkuu faktan jälkeen.

Häpeä liittyy yleensä vuorovaikutustilanteisiin, joissa koetaan jonkinlaista alemmuutta muihin verrattuna. Häpeän sijasta saatamme puhua myös huonommuudesta tai riittämättömyydestä.

Harrastanko luontoa oikein?

Häpeä ruokkii täydellisyyteen pyrkimistä luontoliikunnassa myös ammattitasolla.

Vaikka virheettömyyteen pyrkiminen voi kehittää ammattiurheilijoita tiettyyn pisteeseen asti, Autin mielestä se ei ole kovinkaan rakentava tapa kohottaa suorituskykyä.

Myös markkinatalous luo luontoharrastuksiin suorittamisen kulttuuria, erilaisia ihanteita ja standardeja.

Ovatko vaatteet tarpeeksi muodikkaat ja tekniset? Ovatko välineet tätä päivää? Harrastanko lajia sosiaalisesti sopimattomalla tyylillä tai epäaidolla asenteella?

– Joissakin urheilulajeissa pitää olla niin kauhean cool, mutta entä jos ei ole yhtään cool? Esimerkiksi lumilautailu, jota olen harrastanut pitkään, on hyvin välinepainotteinen laji. Varusteet ovat usein kalliita eikä kaikilla ole budjettia niihin. Siitä voi tulla ajatus, että vaatteiden ja varusteiden lisäksi se olen minä, joka on tässä vääränlainen.

Häpeää tuottavissa toimintatavoissa on usein sisäänkirjoitettuna uhka sosiaalisen aseman menettämisestä ja sosiaalisesta hyljeksinnästä.

Häpeän vuoksi ryhmässä yhdessä harrastaminen lakkaa tuntumasta mukavalta. Ikävimmillään häpeää ruokkiva harrastuskulttuuri aiheuttaa lajin parista vetäytymisen.

Autin mukaan häpeä on raskas tunne, joka vaikuttaa hyvinvointiin useimmiten negatiivisesti.

– Psykologinen tutkimus osoittaa, että häpeä voi aiheuttaa mielenterveyshaasteita, kuten ahdistusta ja masennusta. Myös monien riippuvuuksien taustalta on löydetty häpeän tunteita. Siitä voi olla monenlaista haittaa, jos on ajatus itsestään jotenkin viallisena.

Häpeä ei toimi luonnonsuojelussa

Ella Autti kertoo häpeästä käytävän keskustelun olevan villiä. Tutkijat ovat siitä laajasti eri mieltä. Osa uskoo, että häpeän tuottaminen voisi olla hyvä työkalu sosiaalisten normien ylläpitämisessä.

Esimerkiksi ympäristöaktivismissa häpeän käyttöön on viime vuosina kannustettu.

Häpeän on ajateltu toimivan väkivallattomana vastarinnan muotona, joka haastaa instituutiot, organisaatiot ja jopa hallitukset käynnistämään laajamittaisen muutoksen. Sitä on pidetty katalysaattorina ilmastonmuutosta hillitsevälle ja luontoa suojelevalle toiminnalle.

Autin mukaan häpeän tuottaminen saattaa kuitenkin olla vain yksi nöyryytyksen muoto, joka voi lopulta rikkoa ihmisarvoa. Filosofi Avishai Margalitin mielestä sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkki on se, että sen jäsenet eivät nöyryytä toisiaan.

Häpeän sijaan luonnonsuojelussa pitäisi Autin mielestä pyrkiä luomaan yhdenvertaista keskustelukulttuuria.

Jos ihmisten toimintaa ja käyttäytymistä halutaan muuttaa, sen pitäisi tapahtua enemmän dialogin kuin sheimauksen eli häpäisyn tai komentamisen kautta. Komentaminen voi tuntua myös hyvin autoritääriseltä tavalta toimia.

– Ymmärrän komentamisen silloin, jos ollaan vaarallisessa paikassa, esimerkiksi jossain kielekkeen reunalla, mutta sellaisessakin tilanteessa kokemusta voisi helpottaa, että osalliset ymmärtäisivät kontekstin ja sen, että kyse ei ole hyökkäyksestä toista kohtaan, Autti sanoo.

Hän on yrittänyt puhua omassa yhteisössään vaikuttaville ihmisille siitä, miten muutostyössä pitäisi samalla yrittää ylläpitää sosiaalisia suhteita.

– Sitä on pidetty aikamoisena hihhuliajatteluna. Mielestäni se ei ole rakentavaa dialogia, jos ajatellaan dualistisesti, että me hyvät ja nuo huonot. Miten voisimme puhdistaa omia ennakkoluulojamme ja oppia välttämään nopeasti tehtyjä oletuksia toisen motiiveista?

Yhdenvertaisuus luontoasioissa on kiinnostava, filosofinenkin kysymys. Löytyisikö yhdenvertaisuuden syvemmästä ymmärryksestä siemeniä myös häpeän tuottamista ennaltaehkäisevän harrastus- ja keskustelukulttuurin luomiseen?

– Monesti ajatellaan, että ihmiset ovat luonnon yläpuolella, tai sitten alapuolella. Entä jos asettaisimme ihmiset yhdenvertaisiksi luonnon kanssa? Näin ihmisellä sekä luonnolla olisi itseisarvo ja tällöin meille hahmottuisi vastuu pitää huolta luonnosta, mutta myös ihmisestä, Autti pohtii.

Irti häpeästä, mutta miten?

Osa tutkijoista pitää häpeää hyödyllisenä ja positiivisena tunteena. Se on ollut hyödyksi ihmiselle aikana, jolloin alistumisen näyttäminen on voinut olla oleellista eloonjäämisen kannalta.

Yhdysvaltalaisen häpeätutkijan June Tangneyn mukaan häpeän tunteella ei ole enää kovin hyödyllistä roolia. Hänen mielestään sitä ei tarvitsi kokea kuin korkeintaan muutaman kerran koko elämänsä aikana.

Autti on samoilla linjoilla.

– Jos on oikeasti rikkonut omia tärkeitä arvojaan tai loukannut toista pahasti, silloin voi olla ihan hyvä ottaa pari henkäisyä ja miettiä, minkälainen ihminen haluaisin olla. Jokapäiväisenä tai jokaviikkoisena tunteena häpeä ei näytä olevan kovinkaan adaptiivinen (sopeutumista ja selviytymistä edistävä) tunne.

Entä sitten, jos on oikeasti tehnyt jotain todella typerää tai törkeää toiselle? Tai aiheuttanut vahinkoa luonnolle? Eikö silloin pitäisi hieman hävettää?

– Jokapäiväisiin mogiin ja huonoihin ratkaisuihin syyllisyyden tunne on huomattavasti käytännöllisempi kuin häpeä. Se ei myöskään korreloi mielenterveysongelmien kanssa. Jos pystyt ajattelemaan, että kyllä minä olen ihan hyvä ihminen, vaikka tämä olikin huono teko, se on usein paljon nopeampi reitti oman käytöksen ja tekojen muuttamiseen.

Syyllisyyden tunteessa keskittyy oman itsensä sijaan tekoon ja siihen, mitä se on aiheuttanut toiselle ihmiselle.

Vaikka häpeä on yksilökeskeinen tunne, sen kokeminen vaatii yhteyttä muihin ihmisiin. Siksi myös häpeästä irti päästämiseen saattaa tarvita sosiaalista kanssakäymistä.

– Osa tutkijoista suosittelee häpeään empatiaa. Häpeän tunteeseen voi auttaa, jos pystyt kertomaan oman tarinasi jollekin ihmiselle, joka pystyy olemaan arvostelematta ja antamatta vinkkejä, ja on vain läsnä empaattisella tavalla.

Myös itsemyötätuntoisesta puheesta voi olla apua.

Luonto on mitä parhain paikka opetella tunnistamaan erilaisia tunteita ja sitä, millaisella sisäisellä puheella niitä voi käsitellä, kohdata ja sietää – ja lopulta päästää irti.

– Kehon viestien ja omien tunnereaktioiden tarkasteluun sopii esimerkiksi tällainen leppoinen kävely. Kaikki me mogataan joskus. Elämä on aika sotkuinen matka loppupeleissä, Ella Autti toteaa.