Mitä me­ne­täm­me, jos me­ne­täm­me lumen?

Vuonna 1993 syntynyt Birgitta Vinkka on kasvanut tähän.

Hänen elämässään ilmastonmuutos ei ole ollut uhka hamassa tulevaisuudessa eikä asia, joka tapahtuu ehkä. Nuoruus ja aikuistuminen 2000-luvun alussa tarkoitti, että muutos on tässä ja nyt.

Tietämys asiasta karttui ihan itsestään.

– Koulussa katsottiin ilmastonmuutosdokkareita ja aihetta käsiteltiin myös elokuvissa ja muutenkin populaarikulttuurissa, Birgitta Vinkka sanoo.

Nuorena kilpahiihtäjänä hän näki talvien muuttuvan.

– Oli outoa mennä keskellä talvea tosi lumisesta maisemasta loskaan, hän sanoo.

– Ja vähän myöhemmin kyse ei ollut enää talvista, vaan myös kesät olivat kuumempia.

Aikuistuttuaan Vinkka lähti maailmalle. Australiassa hän näki aavikoitumisen ja Sveitsissä jäätiköiden sulamisen.

Niin iso asia, niin kiinnostava ja niin lähellä. Vähemmästäkin on mieluinen työ ihmiselle löytynyt.

– Halusin tehdä ilmastonmuutostutkimusta, koska se on niin vahva sukupolvikokemus, Lapin yliopistossa työskentelevä Vinkka sanoo.

Nuori tutkija vertaa ilmastonmuutosta kapitalismiin.

– Se on iso asia. Samaan aikaan se selittää kaiken ja toisaalta ei yhtään mitään.

Ristiriita on läsnä elämässäkin. Vaikka tietää elävänsä keskellä valtavaa muutosta, arkielämä rullaa jotensakin siitä irrallaan. Yksittäiset asiat voivat harmittaa tai ilahduttaa riippumatta siitä, kytkeytyvätkö ne ilmastonmuutokseen vai ei.

– Eihän se niin mene, että ihminen joka aamu herää ja toteaa, että jaa, tässä on tämä ilmastonmuutos, Vinkka kuvailee.

Hän kuitenkin uskoo monen ikätoverinsa ajattelevan, että on kasvanut ilmastokriisin keskellä.

– Omassa kaveripiirissä on yhteinen kokemus, että me tiedämme näistä asioista todella paljon, mutta kotona niistä on vaikea puhua. Siinä tulee kieltäminen.

– Se on niin herkkä aihe.

Omia ajatuksiaan ilmastonmuutoksesta Vinkka kokosi yhteen, kun tuli aika miettiä, mitä sitä työkseen tekisi. Hän opiskeli yhteiskuntatieteitä Lapin yliopistossa, valmistui vuonna 2021 ja pääsi heti jatkamaan työtä väitöstutkijana.

Jatkotutkimuksen aiheeksi ilmastonmuutos oli helppo valinta, mutta myös ylitsevuotavan laaja. Päästäkseen työhön kiinni, piti keksiä jotain riittävän pientä, jonka kautta ilmastonmuutosta voisi käsitellä.

Vinkka katsoi ympärilleen ja valitsi lumen.

Tutkimuksesta kertominen on sellaista kuin tutkimuksesta kertominen yleensä on. Paljon teoriaa, vähän konkretiaa.

Jos yhtään lohduttaa, ei se ollut aluksi helppoa tutkijalle itsellekään.

– Oli vähän vetinen alku. En oikein tiennyt, mitä halusin tehdä, Vinkka sanoo.

– Mutta sain tosi hyvää ohjausta, ja sain sitten hahmoteltua tosi kauniin tutkimusidean.

Kaiken keskipisteenä on menettäminen. Tässä tutkimuksessa se ei ole tunne eikä tappio, vaan yhteiskunnallinen ilmiö.

Ilmastonmuutoksen myötä menetetään asioita, ja tutkimus voi auttaa ymmärtämään, mitä menettämisestä voi seurata.

Vinkan mukaan menettämisessä ei ole kyse siitä, että jokin asia poistuu, vaan siitä, miten muutos vaikuttaa kaikkeen sen ympärillä olevaan. Aina, jos jotain katoaa, myös kaikki siihen kytkeytyvät asiat muuttuvat – jopa romahtavat.

Tuo kaikki on helpompi ymmärtää esimerkin kautta, ja tässä tutkimuksessa tarkastelu kohdistuu lumeen.

Mitä siis menetämme, kun menetämme lumen?

– Se on juuri se kysymys, Vinkka sanoo.

Tutkimusta on takana muutama vuosi, ja vastauksen etsiminen on käynyt yhä kiehtovammaksi.

Vinkka on huomannut, että vaikka tarkasteltavana on niinkin arkinen asia kuin lumi ja vaikka taivaalta sataisi lumen sijasta vettä, ilmastonmuutoksesta puhuminen ei tunnu olevan yhtään sen helpompaa.

Vaikka muutos on menossa, se ymmärretään usein vasta, kun se on ohi. Sitäkö me jäämme odottamaan?

Rovaniemellä eletään lumen kanssa yli puolet vuodesta. Ensimmäisessä tutkimusosiossaan Vinkka selvitti, mitä se tarkoittaa.

– Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi se, miten raivolla me yritämme hallita hallitsematonta elementtiä.

Lunta kasataan, kuljetetaan, viedään, tuodaan ja jopa tehdään. Vinkan mukaan lumi vaikuttaa sekä kaupunkirakenteeseen että siihen, miten kaupunki toimii.

Lumelle ja sen parissa työskenteleville varataan tilaa, ja siksi kaupungissa on paljon väljyyttä.

– Ja koneellisen lumenpoiston vuoksi kaikki "ylimääräinen" vihreä elementti on oikeastaan ärsyttävää, koska niitä pitää varoa.

Vinkka huomauttaa, että lumen kanssa eläminen on erilaista eri paikoissa. Asuessaan tutkijavaihdossa Islannissa Vinkka tarpoi pitkin auraamattomia jalkakäytäviä – ja hermostui. Hän, joka oli juuri ihmetellyt suomalaista vimmaa lumen hallintaan, huomasi olevansa kulttuurinsa kasvatti itsekin.

– Oli aika yllättävä se oma tunnereaktio, miten minua ärsytti, kun autoilta poistetaan lumet ja minä joudun täällä tarpomaan. Se oli suomalaiselle aivan käsittämätöntä.

Vinkan mukaan suomalaisia palvellaan muutenkin lumiasioissa hyvin, sillä hyvinvointivaltio ulottuu tähänkin asiaan. Esimerkiksi Japanissa asukkailla on isompi vastuu lumitöistä, ja sitä varten on tarjolla välineitäkin.

– Ja Islannissahan ei hiekoiteta, vaan suolataan. Täällä hiekoitushiekka on todella visuaalinen elementti. Se on erittäin näkyvä, Vinkka pohtii.

Suomessa hiekoitetaan nykyään paljon. Se juontuu Vinkan mukaan suoraan lainsäädännöstä, missä kunnossapidolla on korostunut turvallisuusvastuu.

– Hiekan syytäminen on halvempaa kuin lonkkien leikkaaminen.

Tutkijan havainnot ovat silmiä avaavia. Suomen virallinen asenne lumeen vaikuttaa erittäin torjuvalta. Aivan kuin olisi parempi, jos lunta ja talvea ei olisikaan.

Villi luonnonelementti halutaan vähintään järjestykseen.

– Lumesta puhutaan tosi insinöörikielellä. Sille on tietyt paikat ja lumelle varataan tilaa kaavoituksessa. Sitten on koneet, joilla operoidaan, ja niitäkin varten pitää tehdä tietynlaisia alueita, Vinkka kuvailee.

Samaan aikaan ja jopa samoissa järjestelmällisyyden paikoissa lumi tarjoaa paljon iloa. Sille ei kuitenkaan ole juuri sijaa viranomaispuheessa. Lumikasoista on monenlaista haittaa, eikä Rovaniemen kaupunki voi tehdä pulkkamäkeäkään, kun se on liian vaarallista.

Vinkka halusi alkaa kiinnittää huomiota lumen luovempaan puoleen, ja kerää parhaillaan kartalle paikkoja, joissa lumi tarjoaa kaupunkilaisille leikkejä tai muuta hupia. Esimerkkejä on paljon aina lumirakentamisesta driftaamiseen.

Huvittelussakin on omat sääntönsä ja tapansa. Niiden huomaamisessa saa apua turisteilta.

– He haastavat meidän käsityksemme siitä, millaista on lumen kanssa eläminen, Birgitta Vinkka sanoo.

Totta tosiaan. Paikallisin silmin matkailijat toimivat lumen kanssa usein "väärin". He vetävät pulkkia hiekoitussoran päällä, laskevat mäkeä teiden pientareilla ja yrittävät tehdä lumipalloja pakkaslumesta.

– Se on meidän näkökulmamme. He näkevät leikkiä siellä, missä me emme ole tottuneet näkemään, Vinkka sanoo.

Kun lunta on liki kaikkialla, menettämisen paikkojakin on paljon.

Tutkimuksensa toisessa vaiheessa Vinkka lähestyi aihetta haastattelemalla hiihtäjiä. Hän suksi harrastajien kanssa Ounasvaaran laduilla ja viritteli keskustelua lumen merkityksestä.

Talvi oli kylmä, ja moni hiihtolenkki peruttiin kovan pakkasen vuoksi. Kun liikkeelle päästiin, satoi yleensä vettä. Yhdeltä hiihtoretkeltä Vinkka palasi takki niin jäätyneenä, että sitä ei saanut riisuttua ennen kuin se suli sisätiloissa.

Asetelma ei olisi voinut olla ilmastonmuutostutkimukselle otollisempi. Lumen menettämisen kuvitteleminen osoittautui silti vaikeaksi.

– Yritin puhua ilmastonmuutoskysymyksistä, mutta se oli äärimmäisen vaikeaa. Samoin oli silloin, kun kaupungin työntekijöiden kanssa puhuttiin lumesta ja ilmastonmuutoksesta. Vastaus oli, että meillä on konsulttifirmat, jotka pyrkivät tekemään ilmastonmuutostyötä meidän puolesta.

Vinkka on kyseenalaistanut tutkimuskysymyksensä itsekin. Työn alussa Etelä-Suomessa vietettiin lumetonta talvea, ja uhka tuntui konkreettiselta. Sen jälkeen oli monta lumista talvea kautta maan.

– Tuntui, että onko tällaisella työllä mitään väliä, kun eihän se lumi ole katoamassa mihinkään.

Sitten tuli tämä vuosi ja Napapiirin talvi uskomattomine vesisateineen.

– Luulen, että menettämisen kysymys ei ole meille vielä akuutti, mutta välillä pääsemme jyvälle siitä, mitä se menettäminen voisi olla.

Ilmastonmuutoksen myötä sadanta lisääntyy, ja siksi lunta tuntuu välillä olevan yltäkylläisesti. Kun lämpötila nousee, lumen sijaan sataakin vettä.

– Tämä on minusta ihan yleistietoa, Vinkka sanoo.

Tässä vaiheessa lumen menettäminen tarkoittaa todennäköisesti lumivarmuuden menettämistä. Kuluneen talven aikana entistä vaihtelevammat talvisäät ovat tulleet tutuksi.

Siitä kertovat myös tämän jutun kuvaparit, jotka syntyivät valokuvaaja Anssi Jokirannan kuvatessa Vinkan tutkimuskohdetta Rovaniemeä. Kuvat on otettu viikon välein helmikuussa 2025. Sään sahaus oli huomattavaa.

– Alkuperäinen idea oli kuvata paikkoja, joissa näkyy ihmisen toiminta lumessa, Jokiranta kertoo.

– Kuvasin yhtenä päivänä, mitä ehdin, ja kun viikon päästä jatkoin työtä, näkymä kaupungissa olikin täysin erilainen. Päätin sitten kuvata samat paikat uudestaan.

Vaikka yhteiskunta keikkuu muutoksen rajalla, rakenteellisiin valintoihin se vaikuttaa vain vähän. Vinkan mukaan tässä tarkastelussa ei ole enää kyse valinnoista ilmaston säilyttämisen puolesta, vaan valinnoista muutoksen äärellä.

– Esimerkiksi elinkeinoelämässä rakennamme jatkuvasti tulevaisuuksia, jotka pohjaavat siihen, että meillä olisi lunta, vaikka samaan aikaan tiedetään, että ei sitä välttämättä kovin kauan enää ole, Vinkka sanoo.

Hänen mukaansa menettäminen voisi olla aktiivista luopumista.

– Siis että käännämme kestävyysajattelu toisin päin. Emme jäisi jumiin siihen, miten voisimme säilyttää asioita, vaan miten voisimme luopua siten, että jatkaisimme tulevaisuuteen. Tästä on tullut tutkimukseni kantava näkökulma.

Toistaiseksi hän on nähnyt lähinnä muutosten peittämistä.

– Esimerkiksi ensilumenlatu on hassu nimitys, koska eihän se ole mitään ensilunta, vaan edellistalvena tehtyä lunta.

–Me olemme poistaneet itsemme ilmastonmuutoksen vaikutuksista, ja se tekee asiasta puhumisestakin vaikeaa ja raskasta, Vinkka arvioi.

Kaikki nämä havainnot hän kokee tutkijana innoittaviksi. Mitä vaikeampaa aiheen lähestyminen on, sitä tärkeämmältä tuntuu tutkimuksen kehittäminen. Tutkimusmenetelmien pitää selvästikin olla jotakin muuta kuin puheen tutkimista, koska muutos koetaan ensin muualla kuin puheessa.

Kaikista tärkeintä on Vinkan mukaan saada menettäminen näkyväksi ennen kuin liian myöhäistä. Se on meidän aikamme iso haaste.

– Asioita katoaa jatkuvasti. Lajeja katoaa ja elämän mahdollisuuksia menetetään. Niitä tulee tutkia ja sitä tulee ymmärtää.