Onko suomalainen suo liian äärimmäinen paikka maailman kestävimmälle eläimelle? Tähän kysymykseen päätyy väitöskirjatutkija Hennariikka Mäenpään karhukaisia käsittelevä kirjoitus, joka sijoittui toiseksi Ötökkäakatemian kirjoituskilpailussa.
Mäenpää tutkii Suomen soiden karhukaisten monimuotoisuutta ja runsautta. Niiden esiintymistä soilla ei Mäenpään mukaan ole koskaan aiemmin tutkittu systemaattisesti, vaikka suon luulisi olevan ihanteellinen paikka kosteassa ympäristössä eläville karhukaisille.
– Karhukaistutkimus ekologian tasolla on maailmanlaajuisesti todella heikolla tolalla. Systemaattiset, pitkäaikaiset ja suuret näytemäärät sisältävät tutkimukset ovat todella harvinaisia, Mäenpää sanoo.
Yläreunan videon on kuvannut Justine Chartrain.
Karhukaisista on viime vuosina tullut mikroskooppisen pienten selkärangattomien superjulkkiksia. Scifiversioita karhukaisista on nähty Star Trekissä ja Marvel-elokuvissa, ja ne kiehtovat somekansaa myös meemien muodossa.
Osasyy suosioon on se, että suurennetuissa kuvissa kahdeksanjalkaiset ja etäisesti karhua muistuttavat karhukaiset ovat sympaattisen näköisiä. Lisäksi ne saavat paljon näkyvyyttä tiedeuutisissa ihmeellisen kestävyytensä vuoksi, puhutaan muun muassa avaruuskarhukaisista.
– Karhukaisen maine on lähtenyt ihan lapasesta. Se kestää lepotilassa hyvinkin karuja olosuhteita, mutta se ei pysty elämään eikä lisääntymään.
Karhukainen todella selviää avaruuden tyhjiöstä, äärimmäisistä lämpötiloista ja suuresta annoksesta säteilyä, mutta vaikeissa olosuhteissa niiden kehot menevät lepotilaan odottamaan parempaa hetkeä.
– Kun niiden elinolosuhteet paranevat, niin sitten ne pystyvät jatkamaan elämää. Tai ainakin osa niistä pystyy, se on se pointti.
Tutkijassa karhukaisten saama julkisuus herättää ristiriitaisia tunteita, mutta enimmäkseen hän pitää sitä positiivisena asiana, vaikka väärän tiedon leviäminen harmittaa.
– Kun näkee jotain uutisointia, että avaruudessa elää karhukaisia, niin kyllä se häiritsee, mutta onko se nyt sitten niin suuri huoli?
Karhukaisten näkyvyys vertaistensa joukossa on sikäli poikkeuksellista, että yleensä mikroskooppisen pienet maaperän eliöt jäävät täysin huomiotta, tai sitten ne koetaan ällöttäviksi, kuten sukkulamadot ja punkit.
– Se voi toimia jopa lippulaivaeliöryhmänä, joka herättää mielenkiintoa vähemmän huomiota saaviin eliöihin.
Suomalaiset suot voivat kuitenkin olla liian karuja karhukaiselle. Mäenpään keräämissä näytteissä on enimmillään jopa tuhat karhukaista, mutta monesti määrä on nolla. Varsinkin karut nevasuot vaikuttavat olevan paikkoja, joissa karhukaisia ei juuri löydy, vaikka niitä viihtyykin rämeillä ja korvessa.
– Syytä voin vain arvailla. Ehkä syy on niiden happamuus, ravinnetaso tai hapenpuute. Tai voi olla, että se johtuu jostain ihan muusta.
Mäenpää ei tutki vain mistä soilta karhukaisia löytyy, vaan mitä lajeja siellä elää. Tosin lajit tunnistetaan sukutasolla, koska tarkempi tunnistaminen suuresta määrästä näytteitä olisi liian vaikeaa. Pelkästään viime kesältä näytteitä kertyi yli 1 000.
Tutkimuksella on hyvin käytännönläheiset tavoitteet: Kun systemaattisesti selvitetään, millaisista paikoista karhukaisia löytyy, tiedon avulla voidaan jatkossa arvioida muun muassa ojitusten vaikutusta soiden pieneliöihin tai soiden ennallistuksen onnistumista niiden kannalta.
Lue koko Soilta mikroskoopin alle: Tutkijan ja karhukaisen pitkä taival -kirjoitus alta.
Tiede tutuksi
Ötökkäakatemia on tiedeviestintähanke, jossa on mukana tutkijoita Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, Oulun ja Turun yliopistoista.
Ötökkäakatemia perustettiin vuonna 2018, jolloin se sai kaksivuotisen rahoituksen Tieteen tiedotus ry:ltä.
Vuodet 2022–2023 Ötökkäakatemiaa rahoittaa Weisell-säätiö.
Akatemian kirjoituskilpailun aiheena oli suomalainen ötökkätutkimus, mielellään omaan tutkimukseen liittyen.
Raadissa olivat mukana Katja Bargum, Iiris Kalliola, Tiina Raevaara ja Pekka Rahko.
Paras tiedekirjoitus palkittiin 300 euron rahapalkinnolla ja toiseksi paras kirjoitus palkittiin 200 eurolla. Ensimmäiselle sijalle raati arvioi Mari Annalan kirjoituksen Hiekkamyrskyjä ja happamuutta – Tutkimusmatka metsäpuroihin paljastaa ojitusten vaikutukset vesiselkärangattomiin.
Ötökkäakatemian sivut löytyvät osoitteesta www.otokkaakatemia.fi
Saapas uppoaa suon märkään pintaan ja tekee askeleesta raskaan. Poikkeuksellisen lämpimän kesäkuun aurinko saa hien pintaan kuumenevan pusakan alla, jonka läpi paarmat koittavat löytää tiensä iholle. On tutkijan maastokausi. Saman suon mikroskooppisessa ulottuvuudessa maailman kestävimmäksi tituleerattu selkärangaton koittaa edetä kaikkien kahdeksan jalkansa voimalla läpi sammalten loputtomien lehdyköiden ja poimujen. Se tarrautuu pitkillä kynsillään sammalen pintaan ja puoliksi ui vetisessä ympäristössään eteenpäin, ehkä paeten saalistajaa tai saalistaen itse. Suo tuntuu jatkuvan loputtomana tutkijalle, kuten sammalten sopukat karhukaiselle, vaikka kulkua haastavat tekijät täysin eri mittakaavassa ovatkin.
Siinä missä tutkija toivoo tarpovansa kohti karhukaista, harva tietää mihin karhukainen matkaa. Karhukainen kun on tuttu suurelle yleisölle oikeastaan vain yhdestä piirteestään, eli hämmästyttävästä selviytymiskyvystään. Karhukaisten on todettu selviävän mm. avaruuden tyhjiöstä ja ionisoivasta säteilystä. Tämän lisäksi karhukaiset koetaan usein sympaattiseksi verrattuna muihin kokoluokkansa selkärangattomiin, kenties kontiomaisen olemuksensa tai vaappuvan liikkumistapansa vuoksi. Olemusta kuvaa hyvin ensimmäisen karhukaisen 1770- luvulla löytäneen saksalaisen eläintieteilijän Johann August Ephraim Goezen alkuperäinen kuvaus ”Kleine Wasserbär”, eli pieni vesikarhu. Sittemmin italialainen biologi Lazzaro Spallanzani vakiinnutti nimeksi Tardigrada, joka tarkoittaa hitaita askeltajia.
Toisin kun usein luullaan, karhukaisiin kuuluu useita eri lajeja. Eläinkunnan luokittelun mukaan karhukaiset muodostavat pääjakson (Tardigrada), samoin kun esimerkiksi niveljalkaiset, johon kuuluvat mm. hyönteiset, hämähäkkieläimet ja äyriäiset. Karhukaisia on löydetty jokaisesta maailmankolkasta, aavikoilta jäätiköille, ja tällä hetkellä löydetyn hieman yli 1400 lajin lista saa lisäystä tuon tuosta. Hyvin vähän tiedetään kuitenkaan karhukaisten ekologiasta, eli karhukaisten vuorovaikutussuhteesta niitä ympäröivään elottomaan ja elolliseen luontoon. Usein karhukaisten ekologiaan liittyvissä tutkimuksissa on päädytty siihen, että niiden hajanainen esiintyvyys on lähinnä passiivisen levittäytymisstrategian sattumanvarainen lopputulos. Karhukainen päätyy siis sinne, minne tuuli kuljettaa. Tiedetään kuitenkin, että pysyäkseen aktiivisena ja pystyäkseen lisääntymään karhukaiset tarvitsevat ympärilleen vettä. Suurin osa tähän mennessä löydetyistä lajeista elävätkin kosteissa maaelinympäristöissä, kuten sammalissa, jäkälissä ja lehtikarikkeessa. Mikäli vesi haihtuu elinympäristöstä, karhukaiset vaipuvat lepotilaan ja jatkavat elämäänsä taas, kun ympäristöolosuhteet ovat suotuisat. Karhukaisten ravintovaatimukset vaihtelevat lajien välillä huomattavasti ja joukkoon kuuluu kasvissyöjiä, sekasyöjiä sekä petoja, jotka saattavat syödä jopa toisia karhukaisia.
Tämän perusteella luulisi olevan helppoa löytää karhukaisia Suomen soilta, jotka ovat kosteita ja sammalrikkaita elinympäristöjä, joiden voisi olettaa tarjoavan karhukaisille myös ravintoa monipuolisesti. Mutta yllättäen soilta onkin otettu useita kymmeniä sammalnäytteitä, joissa karhukaisia ei ole lainkaan. Toisinaan taas vastaan tulee näytteitä, joissa karhukaisia on satoja muutamassa grammassa sammalta. Mistä tietää, onko tulos vain sattumaa vai voidaanko sen perusteella tehdä varsinaisia johtopäätöksiä karhukaisten elinympäristövaatimuksista? Mitä ympäristömuuttujia karhukaisten määrän ja lajiston vaihteluun liittyen kannattaisi tutkia? Suosta voi ottaa mukaansa laboratorioon vain pienen palan, mutta kuinka pieni pala on tarpeeksi?
Näiden kysymysten parissa on painittu jo pitkään, ennen kuin näytteiden keruuta suolta on päästy edes suunnittelemaan. Mitä tuntemattomampi tutkimusaihe on ennestään, sen vaikeampi päätöksiä on tehdä. Parhaimmillaankin päätöksentekoa ohjaavat hajanaiset tutkimukset, jotka on toteutettu keskenään täysin erilaisissa elinympäristöissä. Pohjoisten soiden karhukaislajistoa ei ole tutkittu aiemmin lainkaan ja ainut Suomessa toteutettu karhukaistutkimus on tehty 1970-luvulla metsäelinympäristöissä. Erilaiset suotyypit, soiden vaihteleva vedenpinnankorkeus ja kasvillisuus voivat tarjota mikroskooppisille eliöille valtavan määrän erilaisia pienelinympäristöjä. Se, mistä ja miten näytteet otetaan, määrittää miten tätä elinympäristöjen moninaisuutta ja sen vaikutuksia karhukaisiin tutkitaan. Näytteiden määrää taas rajoittaa aika, sillä jokainen näyte on käytävä lopulta läpi mikroskoopin alla. Toisaalta liian pieni määrä näytteitä voi johtaa vääristyneisiin johtopäätöksiin. Niinpä tutkimusta on tehtävä paljon ja vasta useiden tulosten yhteenveto alkaa hahmottamaan, millaiset elinympäristöolosuhteet ovat karhukaisille suotuisia. Ehkä maailman kestävin eläin ei kestäkään Suomen soita.
Niistä muutamasta kourallisesta sammalta, mitä soilta mukaan otetaan, joko löytyy karhukaisia tai ei. Tutkijan tehtävä on raportoida mitä löytyi, tai löytyikö mitään, molemmat ovat tuloksia. Huolimatta tutkijan omasta mahdollisesta pettymyksestä, karhukaisista tiedetään taas vähän enemmän ja seuraava maastokausi voidaan suunnitella hieman varmempaan tietoon perustuen. Mikäli karhukaisia ei soilta löydy, ehkä tutkija ymmärtää jatkaa karhukaisjahtiaan jossain erilaisessa elinympäristössä.
Suot vaihtuvat toisiin ja maastopäivät pitenevät illoiksi, joskus lopulta öiksi. Illalla lämpö hellittää ja pohjoisen kesän valo mahdollistaa turvallisen tarpomisen. Myöhäisen illan valo värjää nevan sammalmaton kultaiseksi, korpi taas sinertyy hämärään hiljaisena kuusien latvuston alla. Rämeellä suopursun tuoksu voimistuu ilman viiletessä ja tupasvillat pilkahtelevat tuikkuina. Maastokauden päässä odottaa pitkä talvi mikroskoopin äärellä, jolloin totuus selviää. Onko mikroskoopin alla Suomen soille erikoistunut ennestään tuntematon karhukaislaji? Vai jäikö karhukainen sittenkin jatkamaan matkaansa suolle?