Arvio: Jenni Räinän esi­kois­ro­maa­ni Suo muistaa on oi­val­ta­va ja ajan­koh­tai­nen ih­mi­sen, luonnon ja il­mas­to­krii­sin kuvaus

Maailmaa valokuvaajana kiertänyt Hellä saapuu lapsuudenmaisemiinsa Perämeren rannikolle hautaamaan vaarinsa ja tyhjentämään tämän taloa. Perillä odottaa hiljentynyt ja uinuva maaseutu, jonne uusia asukkaita ei juurikaan eksy. Luonto on kuitenkin kokenut suuria muutoksia metsähakkuiden ja soiden ojituksen seurauksena, eikä Hellä enää tunnista muistojensa maisemia samaksi.

Juho on ostanut paikallisen Koskenniskan kyläkoulun, jonne hän on perustamassa ekoyhteisöä. Juhon ja yhteisön tavoite on ylevä: ennallistaa paikalliset suot takaisin luonnontilaan. Yhteisön alkutaival on miltei idyllinen, mutta vuodenkierron edetessä romantisoitu käsitys hiilinielujen palauttamisesta ja omavaraisesta elosta luonnon keskellä alkaa muuttua.

Koskenniskan yhteisö koostuu uushenkisyyteen taipuvaisista eteläsuomalaisten yliopistokaupunkien kasvateista, mikä herättää pohjoisen pitäjän ikääntyneissä tai suppeassa elämänpiirissä viihtyvissä asukkaissa sekä huvitusta että epäluuloa. Hyötynäkökulmakin löytyy: tuovathan uudet tulokkaat kylälle paitsi tuoretta verta myös töitä paikallisille.

Räinä kirjoittaa osuvasti sukupolvien välisistä luonnonsuojeluun liittyvistä näkemyseroista. Hellän isosetä Ilmari suhtautuu kovin nihkeästi yhteisöläisten soiden ennallistamisponnisteluihin ja muistuttaa, että vaikeina aikoina suon muokkaaminen viljelysmaaksi oli eloonjäännin sanelema ratkaisu.

Hellä osallistuu yhteisön toimintaan sivullisena vierailijana ja yhteistyökumppanina, mutta hänkin saa osansa yhteisön edesottamuksista.

Juhon vankkumaton idealismi kattaa syrjäseutujen loiston palauttamisen ja ojitettujen soiden patoamisen, mutta päähänpinttymien toteuttaminen ajaa yhteisön jäsenten hyvinvoinnin edelle.

Vaikka tavoite on yhteinen, keinot sen saavuttamiseksi aiheuttavat ristiriitoja yhteisön sisällä – kuten missä tahansa yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Ristiriidat saavat yhteisön dynamiikan natisemaan liitoksissaan.

Yksi Räinän monista vahvuuksista on moniäänisyys ja taito huomioida useita näkökulmia. Toiminnan osalta romaani ei tarjoa ällistyttäviä juonenkäänteitä, mutta tarina elää ja hengittää ilman niitäkin, ottaen käyttövoimaa henkilöiden sekä toisaalta myös luonnon ja ihmisen välisistä jännitteistä.

Räinä taitaa ihmiskuvauksen lisäksi myös luonnon kuvailun, jossa on rauhallinen, parhaimmillaan unenomaisen viipyilevä tuntu.

Räinän perimmäisen pohdinnan kohteena vaikuttaa olevan, pystyykö ihminen enää kääntämään muutoksen suuntaa vai onko meidän vain sopeuduttava elämään itse kaivamassamme kuopassa. Yhteisön asukkaat tekevät kaikkensa auttaakseen luontoa elpymään ihmisen tekemistä toimenpiteistä, mutta kaikkea ei edes ihminen voi hallita.

”Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle piti vain antaa mahdollisuus.”

Lue myös: Jennin Räinän esikoisromaani kertoo ihmisen halusta hallita luontoa, mutta olla myös yhtä sen kanssa – Lopulta luonto kuitenkin aina voittaa