Kuvitellaanpa, että syntyisi liike, joka haluaisi valjastaa koko Pohjois-Suomen alpakoiden laidunalueeksi. Ruohonsyöjä ei oikeasti pärjäisi luonnossamme, mutta ei takerruta nyt siihen.
Alpakkaliike haluaisi vapaan laidunnusoikeuden reiluun kolmannekseen koko Suomen pinta-alasta. Etelä-Amerikassakin alpakat laiduntavat puolivilleinä laumoina ja ne kerätään vain välillä kokoon keritsemistä varten.
Jos alpakkaliike saisi tahtonsa läpi, maahamme juurtuisi uusi parinsadantuhannen sorkkaeläimen karja. Sinänsä sympaattinen laji alkaisi herättää ärtymystä, kun se tuhoaisi taimikoita ja kävisi kuopimassa pehmeillä anturoillaan kukkapenkit ja mansikkamaat.
Varsinaiset ongelmat olisivat paljon papanahaittoja isompia. Alpakat pitäisi ottaa huomioon muiden luonnonvarojen ja elinkeinojen kehittämisessä. Silti alpakkataloutta olisi tuettava raskaasti verovaroin, jotta se kannattaisi.
Laidunnus muuttaisi hiljalleen metsien luontaisia piirteitä. Saisimme myös tottua tuhansiin alpakkakolareihin vuodessa. Silloin tällöin kolareissa loukkaantuisi ja pahimmillaan kuolisikin ihmisiä.
Uusi elinkeino toisi leivän vain tuhanteen kotitalouteen, mutta alpakkaliikkeen näkökulmasta ongelma olisi muu maankäyttö. Hakkuista syntyisi kiistaa, ja laiduntamista haittaavat tuulipuistot, kaivokset ja matkailuinvestoinnit alkaisivat kaatua alpakkaliikkeen valituksiin.
Tässä vaiheessa kaikille on varmaan jo selvää, että nyt ei puhuta oikeasti alpakoista, vaan poroista.
Jos alpakkaliike todella syntyisi, sen vaatimukset tyrmättäisiin kohtuuttomina ja suorastaan järjettöminä. Mutta kun kyse on ikivanhasta poroelinkeinosta, vallitsevaa tilannetta ei kyseenalaisteta samalla tavoin.
Porotalous aiheuttaa kuitenkin samankaltaisia ongelmia luonnolle, paikallisväestölle, veronmaksajille ja muille elinkeinoille kuin kuvitteellinen alpakkatalous. Aloitetaan luonnosta.
Moni mieltää poronhoidon luonnonmukaiseksi ja eettisesti kestäväksi elinkeinoksi muuhun lihantuotantoon verrattuna – ja sitä se onkin. Poroja ei pidetä ahtaissa häkeissä, vaan ne saavat elää verrattain vapaasti. Laskun siitä maksaa koko ympäristö.
Poronhoitoalueen jäkälälaitumet ovat pahoin kuluneet pitkään jatkuneen ylilaidunnuksen vuoksi. Jäkälikköjen ja lupon katoamiseen on muitakin syitä, mutta näyttää selvältä, että poroja on yksinkertaisesti liikaa luonnon kantokykyyn nähden. Poroja on ruokittava, tai ne kuolevat nälkään.
Jos vapaaseen laidunnukseen perustuvalle porotaloudelle tehtäisiin nykyaikainen ympäristövaikutusten arviointi, papereihin tulisi paljon muutakin huomautettavaa etenkin monimuotoisuuden näkökulmasta. Porot saavat esimerkiksi popsia edelleen erittäin uhanalaista jääleinikkiä ja muita harvinaisia kasveja Mallan luonnonpuistossa, vaikka tunturit rauhoitettiin ihmistoiminnalta jo yli sata vuotta sitten.
Porojen takia Suomen luontoon kuuluvilla suurpedoilla on pohjoisen erämaissa vain niukasti elintilaa. Petomäärä pidetään metsästyksellä luonnottoman alhaisena, mutta salametsästys rehottaa siitä huolimatta.
Räikeimmin ristiriita näkyy erittäin uhanalaisen suden kohtelussa. Mestarisaalistaja on hävitetty Lapista kokonaan, eikä sitä päästetä takaisin. Yksin tänä talvena Lapista on ammuttu jo kymmenkunta sutta poikkeusluvilla.
Niin kauan kuin Lappi on susilta suljettu alue, Ruotsin ja Norjan sisäsiittoiset susipopulaatiotkin jäävät vaille idästä tulevia tervehdyttäviä geenejä.
Lappi on suljettu myös metsäpeuralta, josta poro on alun perin kesytetty. Lappi oli metsäpeuran luontaista elinpiiriä puurajaan asti, kunnes laji hävitettiin metsästämällä niin, että se säilyi vain Vienassa.
Nyt metsäpeura on tulossa takaisin ja se leviäisi myös pohjoiseen, jos tietä ei olisi suljettu. Metsäpeuran ja poron risteytymisellä olisi haittoja molemmille lajeille, joten niitä erottamaan rakennettiin 90-luvulla lähes sadan kilometrin peura-aita Suomussalmen ja Kuhmon välille.
Myös ahma ehdittiin jo hävittää lähes sukupuuttoon Suomesta ennen kuin laji saatiin pelastettua suojelun ansiosta. Nykyään suurin osa porotalouden petovahingoista on juuri ahman aiheuttamia.
Kun puhutaan pedoista ja poroista, puhutaan myös rahasta. Petovahingoista korvataan porotaloudelle nykyään 5–10 miljoonaa euroa vuodessa.
Veronmaksajien rahaa kuluu myös muihin porotalouden korvauksiin ja tukiin. Esimerkiksi porojen eläinkohtaiseen tukeen käytetään tällä hetkellä 4,5 miljoonaa euroa vuodessa. Toissa talven hankalista sääoloista johtuviin korvauksiin varattiin viime vuonna kuusi miljoonaa euroa.
Porotalouden ja luontaiselinkeinojen investointitukea myönnetään ainakin moottorikelkka- ja mönkijähankintoihin sekä paliskunnille vaikkapa aitojen kunnossapitoon. Porotalouden harjoittaja voi saada tukea jopa asuinrakennuksen rakentamiseen.
Korvaukset ja tuet maksetaan veronmaksajien pussista. Se on käytännössä sama pussi kuin vakuutusyhtiöiden asiakkailla, jotka maksavat laskuissaan porojen aiheuttamien liikennevahinkojen kulut. Apu-lehti laski pari vuotta sitten, että porokolareista aiheutuu vuosittain 15–20 miljoonan euron ajoneuvovauriot. Kolariporojen omistajille maksetaan korvauksia noin 2,5 miljoonaa.
Muitakin elinkeinoja tuetaan, eivätkä porotalouden miljoonat ole kuin rikka siinä rokassa. Silmiin pistää silti tukien määrä varsinaisen liiketoiminnan tuottoihin verrattuna.
Poronlihan teurastulot ovat vain 15–20 miljoonaa euroa vuodessa ja porotalouden kokonaistulot jäävät korkeintaan 40 miljoonaan euroon. Karkeasti puolet porotalouden tuloista tulee siis peto- ja liikennevahinkojen korvauksina sekä tuotanto- ja investointitukina. Se on paljon, sillä muualla maataloudessa tukien osuus kokonaistuotosta on kolmanneksen luokkaa.
Parin miljardin euron maataloustukien ansiosta Suomessa on tukevasti omaa ruuantuotantoa ja maa on likimain omavarainen esimerkiksi viljojen suhteen. Poronlihalla ei sen sijaan ole juuri merkitystä huoltovarmuudelle. Parista miljoonasta teuraskilosta riittää 400 grammaa vuodessa suomalaista kohti.
Tuet ja korvaukset ovat porotaloudelle elintärkeitä, sillä poronhoito ei ole kummoista bisnestä. Luonnonvarakeskus (Luke) tilastoi luvut porotalouden kannattavuuskirjanpitoaineistoon, joka luodaan keräämällä 75:n yli 80 eloporoa omistavan porotalousyrityksen tiedot vuosittain.
Tuoreimmissa tilastoissa porotalousyrittäjän tuntipalkka jäi 6,6 euroon. Mistään palkkatyöstä ei voi laillisesti maksaa näin pientä korvausta. Yrittäjätulo kattoi toissa vuonna vain 41 prosenttia siitä, mitä yrittäjäperheen työlle ja yritykseen sidotulle omalle pääomalle olisi pitänyt saada korvausta.
Porotalous ei ole loppujen lopuksi edes kovin iso työllistäjä. Poronomistajia on reilut 4 000, mutta porotalous muodostaa tärkeimmän tulonlähteen vain hieman alle tuhannelle kotitaloudelle. Näin laskien koko elinkeinon työllisyysvaikutus on samaa luokkaa kuin yhdellä isolla tehtaalla tai kaivoksella.
Ei ihme, että myös porotalouden tuottamat verotulot jäävät vaatimattomiksi.
Luke arvioi viime vuonna porojen vaikutusta aluetalouteen ottaen huomioon matkailutulot ja välilliset vaikutukset.
Tulosten mukaan porotalouden arvo on Inarin kunnan alueella 11,3 miljoonaa euroa ja työllistävä vaikutus 150 henkilötyövuotta. Porotalouden osuus Inarin aluetaloudesta arvioitiin 2,6 prosentiksi.
Mitä etelämmäs tullaan, sitä pienemmäksi numerot supistuvat. Rovaniemellä tuotannon arvoksi laskettiin 9,7 miljoonaa, eli 0,2 prosenttia Rovaniemen aluetaloudesta. Posiolla vastaavat luvut olivat 1,5 miljoonaa euroa ja 1,6 prosenttia.
Kylmien numeroiden valossa näyttää selvältä, että porotalouden sijaan Pohjois-Suomessa kannattaisi kehittää matkailua, kaivoksia, tuulivoimaa ja metsätaloutta. Niiden taloudellinen hyöty on paljon suurempi kuin porotaloudella, jonka merkitystä ei voi kasvattaa enää ainakaan porolukua nostamalla.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa porotalous on pärjännyt hyvin. Poliitikot eivät halua puhua siitä, onko vapaa laidunnus enää tätä päivää, tai onko rahan pumppaaminen heikosti tuottavaan elinkeinoon järkevää taloutta työvoimapulan aikakaudella. Tulenarassa aiheessa on päättäjille enemmän riskejä kuin voitettavaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä.
Keskustelu olisi kuitenkin tarpeen, koska porotalous ajautuu yhä tiheämmin ristiriitoihin muun maankäytön kanssa, mikä puolestaan hidastaa tuottavampien elinkeinojen kehittämistä. Sillä on väistämättä kielteinen vaikutus Pohjois-Suomen ihmisten elintasoon.
Poroelinkeinon sisällä tällainen puhe ei varmaan herätä hurraa-huutoja. Onkin syytä korostaa, että tämäkään kirjoitus ei tähtää poronhoidon lopettamiseen. Tulevatkin sukupolvet harjoittavat vielä taatusti porotaloutta, mutta paineet uudistuksiin kasvavat. Porojen lisääntynyt tarhaus on yksi merkki siitä.
Poronhoidolla on suurin kulttuurinen merkitys pohjoisimmassa Lapissa. Elinkeino näyttää myös kannattavan parhaiten siellä. Mitä syrjäisemmästä ja harvemmin asutusta alueesta on kyse, sitä vaikeampaa on löytää vaihtoehtoisia elinkeinoja.
Yksi mahdollinen uudistus olisi nostaa poronhoitoalueen etelärajaa ylemmäksi Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Mitä etelämpänä ollaan, sitä sivutoimisempaa poronhoito on.
Poronhoitoaluetta supistamalla maankäytön ristiriidat vähenisivät, mutta elinkeino voisi jatkaa sen tärkeimmillä alueilla, eli saamelaisten kotiseutualueella ja sitä reunustavalla erityisellä poronhoitoalueella.
Jos mitään ei tehdä, porotalouteen liittyvät ristiriidat uhkaavat kärjistyä. Silloin vaarana on, että uudistuksia ryhdytään tekemään pakon edessä ja ne ulottuvat kaikkialle. Siksi siilipuolustus ei ole välttämättä viisain taktiikka poroelinkeinolle.