97 053 havaintoa 3 442 sienilajista. Siinä on kuusivuotisen Sieniatlas-kartoitushankkeen tulos numeroina. Määrä kasvaa tuosta vielä hieman, sillä työn alla on vielä viime syksynä kerättyjä, vaikeasti määritettäviä sieninäytteitä.
Sieniatlas-kansalaistiedehanke on kerännyt tietoa sienilajien levinneisyydestä, elinympäristövaatimuksista ja uhanalaisuudesta. Havainto- ja lajimäärät eivät kuitenkaan ole parhaita mittareita kuvaamaan onnistumista.
– Merkittävin mittari on se, kuinka iso joukko uusia, vakavasti otettavia sienitiedon kerääjiä on saatu innostettua mukaan ja heitä on iso joukko, Sieniatlas-hankkeen ohjausryhmän jäsen, yliopistonlehtori Panu Halme Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitokselta iloitsee.
– Olen hirveän tyytyväinen siihen, mitä on saatu aikaan, hän lisää.
Halmeen mukaan jo hanketta aloiteltaessa oli tieto, että Suomesta löytyy ihmisiä, joita tieteellisempi sienestys kiinnostaa.
– Tavoite oli, että he saisivat yhteisön ympärilleen. Ja tämähän lähti lentoon ihmeellisellä tavalla.
Sieniatlaksen puitteissa on järjestetty alusta asti tapahtumia, etenkin kartoitusretkiä ja pidempiä kartoitusleirejä sekä mikroskopointikursseja.
– Kun pystyy kerran pari vuodessa tulemaan tapahtumaan, missä tapaa muita harrastajia ja oppii lisää, saa vahvistusta omalle harrastukselleen.
Sieniatlaksen viimeinen maastokausi on vasta päättynyt, eikä kertyneestä aineistosta ole vielä tehty kunnollisia analyysejä. Jotain kuitenkin tiedetään.
– Se osataan jo sanoa, että helposti tunnistettavista lajeista havaintomäärä on kasvanut valtavasti ja yleinen käsitys levinneisyydestä on parantunut.
Eniten havaintoja on tehty tutuista ruokasienistä ja yleisimmistä käävistä, mutta kokonaislajimäärä paljastaa, että sienikuntaa on havainnoitu hyvin monipuolisesti.
Myös joistain harvinaisina pidetyistä lajeista on paljastunut yllätyksiä.
– Velmuvahakas löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran Kuusamosta Oulangalta vuonna 2016. Jo samana syksynä tehtiin toinen löytö Virolahdella Sieniatlas-reissulla, Halme muistelee.
Kun harrastajat oppivat tuntemaan lajin, he osasivat kiinnittää siihen huomiota ja nyt havaintoja on kertynyt Halmeen mukaan Suomesta jo noin 35.
Toisaalta yleisyyttä pystytään arvioimaan paremmin myös niistä lajeista, joita retkillä ei odotuksista ja yrityksistä huolimatta havaita. Halme ottaa esimerkiksi aarnihaarakkaan, joka on lahopuulla kasvava pienikokoinen haarakas. Atlasleiriläisten ryhmä havaitsi lajin Rautalammilta syksyllä 2017, mutta sen koommin sitä ei ole Suomesta löytynyt.
– Aarnihaarakas on nyt arvioitu äärimmäisen uhanalaiseksi, mutta ilman Sieniatlaksen tuottamaa lisätietoa emme olisi osanneet tarkentaa uhanalaisuusarvioita.
Hanke on vähintäänkin tauolla, sillä ensi vuodelle ei rahoitusta ole löytynyt. Toisaalta atlaskartoituksesta innostuneet tuskin lopettavat harrastustaan.
– Suomessa ei ole minkäänlaista sienilajiston seurantaa, ja Sieniatlas on luonut sellaista toimintaa, mitä tässä maassa pitäisi ehdottomasti olla, Halme korostaa.
Hänen mielestään vähintään kertyvien havaintojen ympärivuotinen laadunvarmistus pitäisi olla jonkin julkisen tahon vastuulla. Ammattilaisen varmistus on tarpeen, sillä Suomesta tunnetaan tuhansia sienilajeja.
Harrastajatoiminnan organisointi voisi Halmeen pohdinnoissa olla myös kansalaisjärjestötoimintaa, mutta tärkeää olisi tiedon päätyminen hyötykäyttöön. Sieniatlaksen kautta ilmoitetut havainnot tallentuvat Suomen Lajitietokeskuksen tietojärjestelmään.
– Jos mietitään vaikka uhanalaisarviointia, niin Sieniatlas on tuonut aiempaa parempaa ja alueellisesti kattavampaa tietoa, Halme kertoo.
– On palkitsevaa, kun havainnot ovat tieteen hyödynnettävissä, oululainen Saara Salmela kertoo.
Salmela on osallistunut Sieniatlakseen usean vuoden ajan ja kuvaa harrastusta koukuttavaksi.
– Aloitin käävillä, kun ajattelin että niitä on aika vähän, runsaat 200 lajia ja niiden kanssa pärjää, hän muistelee.
– Sen jälkeen luonnosta alkoi löytyä kaikenlaista muuta mielenkiintoista, hän toteaa ja kertoo harrastuksen laajenneen muihin sieniryhmiin, mutta myös esimerkiksi limasieniin ja hyönteisiin.
– On kauhean kiehtovaa, kuinka paljon kaikenlaisia eliöitä on ihan lähiluonnossakin.
Salmela on osallistunut mikroskopointikursseille ja käynyt Porissa Sieniatlaksen järjestämällä sienileirillä, jota hän kuvaa mahtavaksi tapahtumaksi.
– Viimeisin iso homma oli sekvensointikurssi, jossa opetellaan lajintunnistusta geenien avulla, hän kertoo.
Sienten tunnistaminen ei Salmelan mukaan ole välttämättä helppoa, mutta itselle uusien lajien löytäminen on hauskaa ja opettavaista.
– Tai jos löytää esimerkiksi sellaisen lajin, joka tunnetaan aiemmin vain Etelä-Suomesta, hän lisää.
Salmela pitää tärkeänä, että löydöt harvinaisista lajeista dokumentoidaan asianmukaisesti.
– Kokoelmat karttuvat harrastajien näytteillä, hän kuvaa atlasharrastajien työtä luonnontieteellisten museoiden talkooapuna.
Sieniatlaskartoituksia Salmela aikoo harrastaa tulevaisuudessakin.
– Epäilemättä. Meillä on Oulun sieniseurassa mikroskopian opintopiiri ja siinä jatkamme.