Parikymppisen Pekka Juntin mielessä oli tilaa noin kolmelle asialle vuosituhannen vaihteessa: koirille, naisille ja rakkaudelle. Hän haaveili jo silloin romaanin kirjoittamisesta, mutta vasta syksyllä 2009 Juntin eteen tipahti tarina, josta sai alkunsa hänen esikoisromaaninsa, torstaina ilmestynyt Villikoira (Otava).
Villikoirassa seikkailee kaksi paikkaansa etsivää hahmoa Juntille rakkaissa Ylitornion ja Pellon seutujen järvikylissä.
Toinen on päähenkilö Samu ja toinen alaskanhusky Nanok, jonka tarina perustuu tositapahtumiin. Nanok tipahti auton perästä koiratrailerin kyydistä Rovaniemen Sinetässä keväällä 2009 ja katosi. Se eli villikoiran elämää, kunnes se saatiin lopulta kiinni saman vuoden syksyllä.
Vuonna 2009 Pohjolan Sanomissa työskennellyt Juntti kirjoitti tapauksesta lehtijutun, mutta se ei riittänyt. Hän kävi kuvaamassa Nanokin valokuvaaja Leena Koskelan kanssa ja alkoi tehdä hiihto- ja haastatteluretkiä Ylitornion ja Pellon alueille, jossa Nanok oli elänyt karkumatkansa aikana.
Hän halusi kirjoittaa kirjan, jonka hän itse olisi halunnut parikymppisenä lukea. Sellaisen, johon nuoret miehet ehkä tarttuisivat.
Koira kuljettaa kirjan maailmaan
Villikoirassa Nanok vie sekä kirjan päähenkilön Samun että lukijan maisemiin, jonne Juntti on luonut oman maailmansa. Siinä maailmassa metsät ovat säästyneet hakkuilta ja vaelluskalat nousevat vapaana virtaavaan Tengeliönjokeen.
Ympäristöteemoja tärkeämpää Juntille on ollut itse tarina. Hän ei halua saarnata.
Myös pandemia-ajan kysymykset näkyvät kirjan teemoissa: Se pohtii eristyksissä elämistä ja sen aiheuttamia pelkoja.
Vuonna 2015 Juntti sai muutaman tuhannen euron apurahan esikoisromaanin kirjoittamiseen. Hän jäi sen turvin vapaalle töistään Pohjolan Sanomissa.
– Kirjoitin romaania aivan hurmiossa ja aivan hurmiossa lähetin sen kustantamoihinkin ilman, että kukaan muu oli sitä lukenut. Eihän sitä kukaan siellä huomannut, Juntti sanoo.
Seuraavana vuonna silloin Gummeruksella työskentelevä kustannustoimittaja Salla Pulli lähetti Juntille kirjailija Anni Kytömäen teoksen Kultarinta ja saatteena postikortin, jossa Pulli kehui Juntin käsikirjoituksen luontokuvausta.
Jos Juntti kirjoittaisi lisää, hän voisi lähettää käsikirjoituksen Pullille. Vuonna 2017, kun Pohjolan Sanomat lopetettiin, Juntti irtisanoutui ja jatkoi kirjan kirjoittamista.
Villikoiran julkaisee Otava, jossa Salla Pulli nykyään työskentelee. Pulli toimi Juntin kustannustoimittajana.
Loppurutistus Finlandia-rahoilla
Suurimman työn ja viimeisen vedon kirjan kanssa Juntti aloitti vuonna 2019, kun taskussa oli rahaa Finlandia-voiton jäljiltä. Juntti oli mukana työryhmässä, joka palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla Metsä meidän jälkeemme -teoksesta.
Tietokirjaprojektissa Juntti syventyi Suomen metsienkäytön historiaan ja alkoi samalla hautoa tarinaa romaaniaan varten.
Metsä meidän jälkeemme kertoo, mitä metsille tapahtui. Romaani mahdollisti sen pohtimisen, mitä oltaisiin voitu tehdä toisin.
– Romaanissa myös kokemuksen tason ja tunnepuolen miettiminen onnistuu paremmin, Juntti sanoo.
Kirjan maiseman kaltaista maailmaa ei ole enää olemassa. Kirjan esittelemän luonnon kuvaus on peräisin Juntin omilta metsäretkiltä, joita hän on tehnyt kahdestaan koiran kanssa 7-vuotiaasta lähtien. Kokonaiskuva on syntynyt hakkaamattomien metsänsirpaleiden avulla.
– Pellossa on vanhan metsän palasia, esimerkiksi Koutuksen kairassa, joiden läpi olen mennyt ja katsellut. Ylitornion puolella Orhinselänniemen rantametsät näyttävät siltä, mitä metsät voisivat olla.
Väärin kuvattu maaseutu
Juntinkin kuvaama Tornionjokilaakso on ollut kirjallisuudessa esillä pitkään ja hyvällä tavalla. Siitä ovat aivan viime vuosina kirjoittaneet muun muassa Akseli Heikkilä ja Ruotsin puolella esimerkiksi Nina Wähä.
Myös Juntille tärkeät kirjailijat Rosa Liksom, Mikael Niemi ja Timo K. Mukka kirjoittavat alueesta.
Juntin äidin puolen sukujuuret ovat Ylitorniolla ja hän tuntee itsekin olevansa sieltä osittain kotoisin. Alueesta ja sen ihmisistä on helpompi kirjoittaa, jos sen tuntee, Juntti sanoo.
Juntti kritisoi kirjallisuuden narratiivia, jossa maaseudun tehtävä on edustaa mennyttä maailmaa, jossa asuu ahdasmielistä ja lahjatonta väkeä. Hänen mukaansa kirjallisuudessa pääsevät ääneen he, joilla on trauma kotiseudustaan.
Juntti ja hänen vaimonsa ovat molemmat lukeneet kansainvälisiä suhteita Lapin yliopistossa. Kun opiskelukaverit lähtivät töihin Helsinkiin tai Eurooppaan, he ostivat talon Ruotsin puolelta Tornionjokivarresta.
– Me ajateltiin, että me ei lähdetä mihinkään. Kyllä täälläkin voi elää olematta syrjäytynyt tai epäonnistunut.
Asuinpaikka antaa myös näkökulmaa toimittajan ja kirjailijan työhön: tapa käsitellä pohjoista on Juntin mukaan erilainen, koska hän asuu täällä itse.
– Mielelläni laajennan kuvaa pohjoisesta. Kaikki syrjäseudulla tapahtuva ei ole välttämättä huonoa.
Pekka Juntti
Syntynyt vuonna 1980.
Kotoisin Torniosta.
Työskennellyt Pohjolan Sanomissa 2007–2017 ja vapaana toimittajana sen jälkeen.
Aikaisemmat teokset: Metsä meidän jälkeemme (Like 2019).
Villikoiran äänikirja ilmestyy 28. maaliskuuta.
Seuraavaksi: Villi maa (työnimi) tietokirja yhdessä Jenni Räinän, Anna Ruohosen ja Anssi Jokirannan kanssa. Myös seuraavan romaanin aihe on mietitty.