Perhepäivähoitajan luona kynät olivat isossa metallipurkissa lastenhuoneen nurkassa. Kun muut nukkuivat vielä päiväuniaan, Eemil Karila otti kynät, käveli pöydän ääreen ja alkoi piirtää.
Muuta tekemistä ei ollut, joten Karila hahmotteli paperille pieniä piirroshahmoja, kuten Aku Ankkoja. Hän halusi näyttää niitä äidilleen, kun tämä tulisi hakemaan.
– Kynistä ja paperista tuli jo lapsena korvaamattomia. Kuin kavereita. Luovuus oli turvapaikkani, Karila sanoo.
Sama tunne iski myöhemmin alakoulun kuvaamataidon tunneilla. Erityisesti Karila innostui maalaus- ja väritystehtävistä. Kun Karila sai käteensä Sakura-liidut, hän upposi maailmaansa.
Jalkapalloa harrastanut poika väritti niin kauan ja tarkasti, että opettaja joutui muistuttamaan välitunnista. Kun opettaja suositteli Korkalovaaran koulun kuvaamataidon linjaa, valinta oli helppo, vaikka Karila pani myös hanttiin.
– Pelkäsin koulun vaihtamista. Kun sain puhuttua ystäväni Artun mukaan, vaihdoimme koulua yhdessä.
Pojat laitettiin Eero Kylmäsen luokalle. Mieleen piirtyi, kuinka Kylmänen piti ryhmänsä järjestyksessä, mutta opetti erityisellä lempeydellä piirtämisestä.
Luokassa harjoiteltiin muun muassa havaintopiirustusta, perspektiivien rakentamista ja mittasuhteita. Tärkein oppi oli kuitenkin, kun Kylmänen haastoi nuoriaan malttamaan, odottamaan ja ihmettelemään.
– Ennen kaikkea Eero opetti kärsivällisyyttä katsoa. Ymmärsin vasta myöhemmin, kuinka korvaamaton hänen oppinsa oli.
Riisuttu ihmisyyden symboli
Sama ote jatkui yläkoulussa ja lukiossa, kun opettajana toimi muun muassa Juha Knuuti. Karila haluaa mainita opettajiaan nimeltä, koska niin merkittävä vaikutus pedagogeilla oli elämänpolun muodostumisessa.
Lukiossa Knuuti vei opiskelijansa luokkaretkelle Viron Taideakatemiaan. Karilan porukaksi oli muodostunut boheemi, taiteesta innostunut joukko, jonka kanssa vapaa-aika kului punk-bändi Rollon laulaja–kitaristina, politiikasta ja filosofiasta väitellen sekä urheilutreeneissä.
Taideakatemian piirustussalissa Karila näki, kuinka opiskelijat harjoittelivat elävän mallin piirtämistä kolmesta, painiotteessa olevasta henkilöstä. Joku poltti työskennellessään tupakkaa, ruokalassa myytiin punaviiniä ja konjakkia, maailma tuntui äkkiä isolta.
Karila aloitti opintonsa Tallinnassa ylioppilaskirjoitustensa jälkeen. Ensimmäisinä viikkoina opiskelijat kävivät taidehistorian kurssilla katsomassa keskiaikaista Nigulisten kirkkoa. Huomion kiinnitti maalaus, jossa tanssi luurankoja. Kyseessä oli Bernt Notken Kuolemantanssi-teos.
Luurangot eivät jättäneet rauhaan.
– Koin, että luuranko oli riisuttu ihmisyyden symboli. Vapaa ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, poliittisista mielipiteistä, kaikesta.
Seuraavien vuosien aikana Karila maalasi luurankoja. Lopputyönä tehdyt pinkit luurangot olivat esillä Keravan Taidemuseossa, josta yksi teos ostettiin muun muassa Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmaan. Taiteilijuus alkoi tuntua mahdolliselta. Maisteriksi Karila valmistui 2008 Helsingin Kuvataideakatemiasta.
Seuraavien vuosien aikana Karila asui Helsingissä, Venezuelan Caracasissa ja kolmentoista vuoden ajan Berliinissä. Vuodet maailmalla antoivat paljon.
– Empatia ja kyky kuunnella kasvoivat, kun kokemusta ja näkemystä tuli lisää. Toiseen oli helpompi samastua.
Karila nostaa esimerkiksi viron kielen, jossa viisaudelle on kaksi sanaa: tarkus ja arukus. Tarkus tarkoittaa lukemiseen pohjautuvaa viisautta, arukus kokemukseen.
– Kumpikin on tärkeää. Taloakaan ei kannata rakentaa vain toisen varaan.
Ihminen tuhoaa toimillaan
Erityisesti Berliinissä hurmasi elämän monimuotoisuus. Kaupunki salli olla vapaa ja kokeileva. Karila tutustui kollegoihin, keräilijöihin ja galleristeihin. Ilmapiiri oli kannustavampi, kateus vähäisempää.
– Se on ymmärrettävää, koska Suomessa taidehistoriamme on lyhyt. Myös taiteen kuluttamisessa tulemme muuta Eurooppaa jäljessä. Olemme usein turhan vaatimattomia.
Elämä Berliinissä oli hyvää, mutta jotain muuttui, kun Karilasta tuli isä. Poika syntyi seitsemän vuotta sitten. Vaikka Berliini tuntui edelleen kodilta, juuret alkoivat kutsua tavalla, jota Karila ei ollut aiemmin kokenut.
Berliinissäkin oli käynnissä murros: hinnat nousivat, kilpailu koveni. Arki oli pitkien välimatkojen värittämää, metrossa kului tunteja. Mielessä alkoi kyteä ajatus paluusta pohjoiseen.
Lopullinen päätös sinetöityi koronan alkaessa. Karila huomasi miettivänsä kiireettömyyttä, mökkisaunaa ja tilaa.
– Kun lykin lasta berliiniläisissä puistoissa, aloin tuntea, että Lapissa olisi rauhaa. Myös taide alkoi tuoda minua takaisin. Haaveilin aapasoista, risukoista, valoista ja väreistä.
Tauluihin alkoi jo Berliinissä nousta luonnonvoimia: vapaasti rehottavia kasveja ja maisemia, joissa ei näkynyt ihminen. Luurangot, yökerhoestetiikka ja tummat sävyt väistyivät. Alkoi post-humanistinen manifesti, jossa ei ollut mitään ihmisen koskemaa.
– Tällä hetkellä ihminen tuhoaa toimillaan maapallon. Haluan herätellä tähän. Taiteella pitää olla moraalinen syy, pyrkimys ravistella.
Muuttokuorma saapui Rovaniemelle viisi vuotta sitten. Maalauksia alkoi syntyä työhuoneella hyvällä tahdilla. Näen tarinoita maisemissa -näyttely, joka kokosi yhteen uusimmat, luontoaiheiset teokset, aukesi loppuvuonna Korundissa.
– Elämä on mallillaan.
Vanhempien läsnäolo tuntuu tärkeältä ja koti vanhassa Alvar Aallon lämpökeskuksessa pitää huolen, että projekteja riittää jatkossakin. Kesällä Karila rakensi isänsä kanssa takapihalle aidan ja teki pihakivetyksen. Poika aloittaa syksyllä koulun, puolison kanssa vietetään aikaa Sodankylän mökillä.
Toukokuussa aukeaa seuraava näyttely Helsinkiin. Osa maalauksista pitää vielä tehdä. Kun Karila ottaa pensselin käteensä, tunne on yhä sama kuin lapsena. Oma, turvallinen tila. Karila ajattelee, että jokainen maalaus rakentuu aina edellisten taitojen ja kokemusten päälle.
– Ja lopulta tavoite on aina sama. Tehdä koskettava teos.
