– Vuodet vierii ja miehet muuttuu, mutta valamarssi on ja pysyy.
Raja-Joosepin vartioaseman edustalla kajahtaa Ivalon rajajääkärikomppanian päällikön, kapteeni Jani Brännaren ääni.
Viereisessä metsikössä makaa 131 tummanvihreää rinkkaa, joista jokaisella on painoa noin 30 kiloa. Rinkkojen kantajat, Ivalon rajajääkärikomppanian alokkaat ja heidän ryhmänjohtajansa seisovat kentällä nelirivissä.
Edessä on alokkaiden ensimmäinen fyysistä ja henkistä kanttia mittaava suoritus, valamarssi. Se on noin 45 kilometriä pitkä matka jokaisen marssijan pääkoppaan, josta on väsymyksen ja kivun hetkillä löydettävä voimia jatkaa.
Marssilla on pitkät perinteet. Ne ulottuvat toiseen maailmansotaan asti.
– Lapin rajavartiosto ja rajajääkärikomppania on Luton miesten, eli Erillisosasto Petsamon perinnejoukko-osasto. Marssi on jo vuosituhannen alussa haluttu tuoda Luttojoelle samoihin maisemiin, missä 80 vuotta sitten Luton miehet taistelivat, kertoo Brännare.
Brännaren mukaan valamarssin maisemissa suojattiin tuolloin saksalaisen vuoristoarmeijan eteläistä sivustaa.
Ivalon rajajääkärikomppania on Suomen pohjoisin varuskunta. Sotilaat saavat Ivalossa tiedustelijan koulutuksen, joka on maineeltaan vaativa ja mittaa erityisesti fyysistä kuntoa ja luonteenlujuutta.
Ivaloon hakeudutaan palvelemaan yleisten kutsuntojen kautta.
– Palvelukseen saapuvan täytyy olla terve niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja paineensietokyvyn täytyy olla arvioitu hyväksi, Brännare sanoo.
Katso galleria: Kuvagalleria: Alokkaiden fyysinen ja henkinen kantti testattiin Ivalon rajajääkärien valamarssilla
Puoli pulloa vettä naamariin
Ensimmäinen marssitauko Luttojoen sillalla tulee tarpeeseen. Useampaa taistelijaa täytyy muistutella riittävästä vedensaannista.
– Puoli pulloa vettä naamariin, juot sen pullon tyhjäksi nyt! Oot juonu ihan liian vähän, alikersantti Topias Saukko selvittää janoisen näköiselle alokkaalle.
Miehet ovat hengästyneitä. Kun käsky keventää käy, rinkka rymähtää mättäälle sen siliän tien. Kumisaappaat lähtevät jalasta lähes jokaisella, ja jalkojen teippauksia tarkistellaan.
Ylirajajääkäri Atte Alatorvinen avaa retkimuonapakkauksen ja alkaa lusikoida sitä suuhunsa. Tämä on jo toinen kerta, kun Alatorvinen marssii valamarssin. Puoli vuotta sitten hiihdettiin, tällä kertaa matka taittuu kävellen.
Alatorvinen on suorittanut aliupseerikurssin, mutta kurssitutkinnossa häneltä murtui käsi. Sen vuoksi Alatorvinen ylennetään alikersantiksi vasta palveluksen loppupuolella.
Hän kertoo omien alokkaiden marssimisen olevan mielenkiintoisin osuus taipaleella.
– Odotan eniten sitä, että jokainen alokas pääsee maaliin asti.
Tauolla sotilaat "nollaavat", eli palautuvat parhaansa mukaan seuraavaa etappia varten.
– 15 minuuttia niin liikutaan! Alikersantti Saukko huutaa.
Haasteet ovat toivottavia
Matka jatkuu Luttojoen sillalta pitkin Kiertämäjoen vartta kohti Alempaa Kiertämäjärveä. Maasto on mäkistä, paikoin liukasta ja mutaista. Pahempia haavereita ei onneksi vielä tähän mennessä ole sattunut.
Tahti on kova. Kävellessä tulee lämmin, vaikka selästä puuttuukin tiedustelijan kolmekymmentäkiloinen rinkka. Marssiessa tulee mietittyä kaikenlaista, kuten sitä, mitä sotilaiden yli metrin korkuisiin reppuihin on oikein pakattu.
– Kaikenlaista trangiasta pakkastakkiin. Makuualusta, makuupussi, vaihtovaatteita, lenkkarit, ruokaa sun muuta.
Näin vastaa Rajavartiolaitoksen esikunnan viestintävarusmies Markku Keskioja.
Marssitauolla saan itsekin kokeilla rinkkaa. Sen auttaa selkääni ystävällisesti alokas Valtter Kaski, joka tovereineen valistaa minua rinkan ominaisuuksista ja säädöistä.
– Ensin otetaan kahdella kädellä kiinni rinkasta näin, nostetaan polvelle, kiepautetaan selkään ja kiristetään suolivyö sekä olkahihnat.
Repun paino pakottaa kumartumaan hiukan eteenpäin, sillä muuten kaatuisin selälleni. Hämmästyn kuullessani, että pojat ottavat toisinaan juoksuaskeleen jos toisenkin rinkka selässään.
Ylikiimingistä kotoisin oleva alokas Kaski istuu puun runkoa vasten hengähtämään. Hän halusi palvelemaan Ivalon rajajääkärikomppaniaan, sillä tiedustelijan koulutuksesta saa riittävästi haastetta.
– Tämä on siitä hyvä, että ollaan kunnolla pohjoisessa. On kylmä talvi, eikä paljoa loskakeliä.
Rajaa etsimässä
Neljännellä marssitauolla vaikuttaa siltä, että takana olevat 10 kilometriä eivät ole koetelleet näitä tulevia rajajääkäreitä vielä läheskään riittävästi. Ilmassa on odotuksen tuntua. Nämä pojat toivovat pääsevänsä äärirajoille, ja sinne heidät tullaan viemään.
Sitä ennen hymysuiset alokkaat heittävät huulta ja pikku hiljaa kiristelevät taas rinkkoja selkiinsä.
Kun heiltä kysyy, miten he meinaavat jaksaa tämän marssin loppuun asti, vastaus on yksimielinen.
– Tästä on palkintona semmoinen kiva baretti, yksi virnuilee.
– Se kyllä auttaa, toinen säestää.
"Hyvältä se tuntui"
Marssi sujui loppupeleissä hyvin, eikä keskeytyksiäkään tullut kuin yksi. Alokas Kaski tuumaa, että marssi meni mukavasti, eikä ollut sen kummempi.
– Hyvältä se tuntui. Sanon kyllä, että tunturin päälle nouseminen ja Luttojoen ylitys uimalla olivat ne raskaimmat kohdat.
Ylirajajääkäri Atte Alatorvinen kertoo, että hänen henkilökohtainen tavoitteensa saada kaikki oman ryhmän alokkaat maaliin asti onnistui.
– Alokkaiden jalkoja on saanut nyt marssin jälkeen paikkailla, itse selvisin vain muutamalla hiertymällä.