Veto ker­ral­laan Pe­rä­me­ren yli

Puolen kilometrin pulahdus vellovaan mereen on Kristiina Kangastalo-Hodalle mitätön matka.

Perjantaina 10. heinäkuuta hän aloittaa Siikajoen Simppusäikältä 300 kertaa pitemmän uintimatkan Perämeren poikki.

30 kilometriä uintia päivässä, käytännössä puolet kustakin vuorokaudesta vedessä, viisi tai kuusi päivää putkeen.

Käsittämättömältä kuulostavan urakan maali on 150 kilometrin päässä Ruotsin Luulajassa.

Paavolasta kotoisin oleva ja Loimaalla perheensä kanssa asuva 47-vuotias Kangastalo-Hoda ei pidä itseään minään äärirajojen testaajana. Silti hän ui – ja matalassa vedessä kahlasi – viime kesänä Siikajoen päästä päähän. Matkaa kertyi noin 110 kilometriä.

Tämän kesän urakka on jatkoa sille, sillä se starttaa samasta paikasta, mihin edellinen suoritus päättyi.

– Nyt tuskin tulee kahlausetappeja, uimari naurahtaa.

Kangastalo-Hodalle pitkät päivämatkat eivät ole asia, joka mietityttää eniten.

Eivät, vaikka joka paikka kehosta tulee olemaan tuskallisen kipeä. Vaikka joka päivä uinnin aloittaminen tulee sattumaan, joka ainoalla vedolla. Kovimmilla ovat selkä ja ylävartalo, uimari ennakoi.

– Olen pyrkinyt pitämään huolta olkapäistä. Ne kestivät silloin, joten ne kestävät nytkin, hän viittaa Siikajoen uintiinsa.

Myös meri tuo matkaan oman arvaamattomuutensa. Heinäkuussa Perämerellä on yleensä tyyntä, mutta vain yleensä.

Vauhti hidastuu kuitenkin merkittävästi jo pienoisessa vastatuulessa. Maltillinen, puolimetrinen aallokko tuntuu ja näyttää uimarin perspektiivistä aivan toiselta kuin veneen kyydistä.

Aallon pohjalta ei näe suuntaa, ympärillä on vain merivettä ja tieto siitä, että seuraava aalto nostaa ylös. Suunnan pitämiseksi Kangastalo-Hodan vierellä kulkee ison purjeveneen lisäksi kajakki.

– Parempi on valmistautua vastatuuleen, hän ennakoi.

Kangastalo-Hoda uskoo voivansa uida joka päivä ainakin jonkin verran, haastavissa olosuhteissa pienemmissä pätkissä. Jos meri näyttää rauhalliselta yöllä, hän ui yöllä.

Pahinta retkellä tulee todennäköisesti olemaan kylmyys.

– Vihaan märkäpukua, Kangastalo-Hoda puhisee puolileikillään vetäessään makkarankuorta muistuttavaa tiukkaa kumivaatetta päälleen.

Kylmän lisäksi hän kammoksuu veneilyä ja tietää tulevansa helposti merisairaaksi aallokossa. Hän toivoo, että matkapahoinvointilaastari korvan takana auttaa.

Märkäpuku on haaleassa merivedessä välttämättömyys, samoin uimalakki, -lasit ja turvapoiju. Korvansa uimari suojaa korvatulpilla tai kuuntelee musiikkia vettä kestävistä kuulokkeista.

Hän ei aio seurata sykettään, sillä hän tuntee kehonsa ja tietää, miltä sopiva matkavauhti tuntuu.

Nyt meressä kelluva lämpömittari näyttää 15 astetta, ja se on vähän, jos vedessä aikoo olla tuntitolkulla.

Fyysinen työ syö energiavarastoja ja kylmyys tulee hiipimään sisuksiin, mutta missä vaiheessa? Meneekö siinä tunti vai useampi?

Pieni, hakkaava aalto on ärhäkkä.

– Suurten aaltojen kanssa pääsisi rytmiin. Mutta tällaistahan se suurimmaksi osaksi on.

Kangastalo-Hoda ottaa suunnan kohti merimerkkiä ja saa kiinni uintirytmistä.

Kahden uimarin, pikkuveneen ja ison veneen koordinointi on haaste. Kommunikaatio ei toimi, sillä kuuluvuutta ei juuri ole.

Veneistä näkee onneksi uimarit, mutta vedestä käsin veneiden liikkeiden ennakoiminen on vaikeaa. Tuuli tuo oman haasteensa, painaa paatteja haluamaansa suuntaan.

Perämeren aavistuksen suolainen vesi huljauttelee kasvoille, tuoksuu ilmassa ja maistuu huulilla. Auringonvalon siilautuessa pinnan alle se näyttää vihertävänruskealta.

Olisi kiitollista jäädä kellumaan aaltojen keikuteltavaksi, mutta sillä metodilla Ruotsin rannikko ei lähenisi yhtään.

Kangastalo-Hodan retkikuntaan kuuluu kuusijäseninen tukijoukko: puoliso ja poika, kaksi ammattiveneilijää sekä kaksi ystävää huolehtimassa uimarista, ruuista ja sosiaalisen median sisällöistä.

Ensimmäiseksi yöksi retkikunnan on tarkoitus rantautua Hailuotoon ja viimeiseksi Luulajan saaristoon. Muut yöt he viettävät ankkurissa vesillä.

– Lepo on iso kysymysmerkki, Kangastalo-Hoda sanoo.

Miten onnistua lepäämään mahdollisesti keikkuvassa veneessä? Miten välttää merisairaus? Miten saada unta?

Kroppa palautuu sen, mitä ehtii. Nukkuessa se tulee muistuttamaan olemassaolostaan joka kerta, kun vaihtaa asentoa.

Kangastalo-Hoda on harjoitellut meriuintia Suomen lisäksi kahteen otteeseen puolisonsa kotimaassa Albaniassa. Viime metreillä toukokuussa valmistautuminen jäi töiden takia suunniteltua vajaammaksi, mutta viimeiset päivät ennen lähtöä Kangastalo-Hoda kerää lähinnä voimia.

Hän viettää aikaa lapsuudenkodissaan Paavolassa ja on käynyt uimassa Siikajoen lisäksi Oulussa Nallikarissa, Varjakan saaren ympäri sekä Hermanneille.

Lisäksi hän on vahvistanut henkistä kanttiaan miettimällä keinoja, joilla selvitä haastavista tilanteista. Niitä tulee aivan varmasti.

Siikajoki-uinnissa yksi keino oli visioida silmien eteen elokuva reitin päätepisteestä ja maaliintulosta.

– Veto kerrallaan oli periaate, ja niin on nytkin.

Uimari ei halua kuulla huoltojoukoiltaan väliaikatietoja uimastaan matkasta, ellei sitä erikseen kysy. Hänelle riittää tieto, kun päivämatkasta on jäljellä pari kilometriä.

Eteneminen aavalla merenselällä tulee tuntumaan hitaalta, vaikka vauhtia on pari–kolme kilometriä tunnissa.

Tuntuukohan matkanteko missään vaiheessa kivalta?

Sen näkee sitten. Kokemuksena uintisuoritus tulee olemaan jotain niin erilaista, että se jää varmasti mieleen loppuelämäksi.

Siikajoen suorituksesta Kangastalo-Hoda palautui niin nopeasti, että yllättyi itsekin. Viikon päästä siitä hän oli jo pitkällä patikkaretkellä.

Uintihalut kuitenkin katosivat pitkäksi aikaa. Meni pari kuukautta, ennen kuin treenit alkoivat tuntua muulta kuin pakkopullalta.

Nyt hän ei aseta aikarajaa palautumiselleen. Uintiharjoittelua hän aikoo jatkaa vasta sitten, kun se alkaa tuntua jälleen kivalta.