Peilijääksi jäätynyt kirkasvetinen Kilpisjärvi ja upeat luonnonilmiöt ovat luoneet ainutlaatuisen kauniit olosuhteet Suomen luoteisimpaan kolkkaan.
Kirjoittaja Merja Paakkanen on lähtöisin Kuopiosta. Siellä tottui marraskuihin, jotka ovat harmaita ja kostean kylmiä.
Marraskuu on saanut uuden merkityksen, kun pimeyden tilalla on lumeen peittynyt maa. Lähestyvä kaamos sävyttää taivaan aamun hämärästä iltapäivään, ja auringon laskettua taivaalle ilmestyvät tähdet ja revontulet.
Korkeapaine toi lopulta pakkaset, ja järvi alkoi jäätyä. Kiehtovat luonnonilmiöt alkoivat muuttamaan maisemaa. Yhtäkkiä harmaus loihdittiin maailmaksi, joka oli kuin suoraan sadusta. Enkä ollut ennen kokenut tällaista taikamaailmaa.
Ylhäältä katsottuna jää näyttää kuin peilityyneltä järveltä. Virtaavien paikkojen röpelöt ja muutamat railot kuitenkin muistuttavat siitä, että Kilpisjärvi on vihdoin saanut jääpeitteen. Ainoastaan Siilaskosken virta pitää järven päädyn auki pidempään.
Auringonlaskun upeat sävyt värjäävät maiseman ja heijastuvat jään pinnalta. Kuu hipaisee tunturia ja laskee auringon perässä horisontin taakse. Puurajan yläpuolella on hämmästyttävän lämmintä, kun taas alhaalla lämpötila pysyttelee reilusti pakkasen puolella. Tunturin rinteeltä katsottuna maisema on kuin alati muuttuva maalaus.
Auringon painuessa yhä alemmas horisontin taakse maisema tummuu ja värit syvenevät. Ajatukset karkaavat katseen mukana kauas tuntureiden yli. Hengitän syvään sisään kokemaani kauneutta.
Alle kymmenessä pakkasasteessa jää vahvistuu nopeasti. Teräsjää kantaa ja luistelukelit ovat täydelliset. Kivet vilisevät luistinten alla.
Jää on vahva, mutta niin ohut että sen läpi näkee selkeästi. Näkymä on niin kirkas, että tuntuu kuin luistelisin lasilla.
Kilpisjärvi syvenee nopeasti. Syvyys kiehtoo mutta myös pelottaa. Vatsanpohjassa kouraisee vähän niin kuin korkeallakin. Minun ja tuon syvän, kangettavan kylmän veden välissä on vain ohut kerros jäätä.
Luisteluhetki keskeytyy jään ääniin. Se on kuin valaan laulua, joka kumisee jostain syvyyksistä. Äänet ovat voimakkaita ja ne kantavat kauas. Laulun päättää kova pamahdus, joka saa sydämen lyömään muutamaan ylimääräisen lyönnin. Paineen seurauksena jäähän syntyy ohut railo. Muistutan itseäni siitä, että jää kyllä kantaa.
Tutkailen pohjaa ja kivikoita. Silmiin osuu harmittavan usein jotain, mikä ei kuulu sinne. Puiden lisäksi näkyy tölkkejä, uistimia ja muuta ihmisen sinne heittämää. Jää paljastaa meidän omat jälkemme järvessä.
Yön jälkeen jää on muuttunut kuurankukkamereksi. Kova jäänpinta on täyttynyt hennoista ja herkistä kiderakennelmista. Sää on ollut useamman päivän tuuleton, ja yö yöltä kukkaniitty vain kasvaa.
Aamun vaaleanpunaiset pastellisävyt kertovat kaamoksen olevan lähellä. Aurinko nousee vielä muutamaksi tunniksi horisontin yläpuolelle, ja saa kuurankukat loistamaan. Järvi kimaltelee kuin olisi täynnä pieniä peilejä.
Jokainen kukka on ainutlaatuinen, ja valon osuessa terälehdet ovat kuin keijun siipiä. Luistimen alla hennot kiderakenteet helähtävät rikki, ja tuntuu haikealta rikkoa luonnon täydellinen taideteos.
Auringon laskiessa kukkameri saa ylleen tähtitaivaan ja revontulet. Hengitän syvään ja mietin, miten monta hengästyttävän kaunista luonnonilmiötä yksi marraskuu voikaan tarjota. Mieleni valtaa taas syvä kiitollisuus.
Teksti: Merja Paakkanen Kuvat: Merja Paakkanen Taitto: Juho Maijala & Marleena Maliniemi
Julkaistu: 23.11.2022